perjantai 31. tammikuuta 2014

Anthrax - Among the Living (1986)

Olen aina välillä harrastanut kavereitteni kanssa eräänlaista (vittuilulta maistuvaa) peliä, kun olemme /joku on sortunut iänikuiseen Metallica-Megadeth-väittelyyn. Pysäytän keskustelun tyystin ja sanon, että okei, Metallica ja Megadeth ovat kuuluisimmat thrash metal -yhtyeet (jotka vielä menivät luopuaan thrashistä, juudakset), kyllä, mutta ne ovat vain puolet ns. Isosta Neljästä (Big Four) - nimeä nyt kaikki neljä.

Vastaukset ovat lähes poikkeuksetta olleet: "Metallica, Megadeth, Slayer ja ... öö, Testament/Exodus?" Oikean vastauksen kuultuuan he pudistelevat päitään ja ihmettelevät miksi menivät unohtamaan Anthraxin.

Osaltaan halustani olla Erilainen Nuori (tm) olen pitänyt Anthraxia jopa Neljästä kovimpana bändinä. Okei, kyllähän Slayerin levyt ovat aina Slayerin levyjä (ei käy kieltäminen) ja Metallican tuotokset ovat ikonisia ja Mustainen sävellykset... Joo, eikä Anthrax osunut lähellekään musiikillisen maalitaulun häränsilmää kuin muutaman kerran. Mutta silloin kuin he osuivat, huh-huh! Valitettavasti Anthrax ei synnyttänyt suurimittaista ja pitkäkestoista fanikuntaa, millä 'Tallica ja 'Deth ovat pitäneet itsensä pinnalla. Slayeristä nyt puhumattakaan.

Among the Living on yksi kovimpia - ehkä kovin - thrash metal -levytyksiä. Se on vihainen, se on murhaavan hyvin soitettu, se on nopea, se on tarttuva ja se on vain helvetin hyvin toimiva kokonaisuus. Jos levy alkaa kappalekolmikolla Among the Living, Caught in the Mosh ja I Am the Law ei voida olla missään muussa kuin kasarimetallin origossa. Kaikki se hyvä, mitä yhdistän thrash metalliin genrenä, on edustettuna Among the Livingillä. Imitation of Life taitaa olla jopa nopeampi kuin Slayerin saman aikakauden tuotokset - ainakin pirun lähellä on.

Miksi siis harva tuntee levyä nykypäivänä? Kyllähän naavaparrat mutisevat ja nyökkäilevät, mutta nykykuulijat, jotka ovat tutustuneet metalliin tällä vuosituhannella, vain poikkeuksellisesti tuntevat Anthraxin tuotantoa muuten kuin pinnallisesti. Ehkä tämä johtuu osaltaan siitä, että Anthrax ei osunut kuin ehkä kerran yhtä lähelle häränsilmää; ehkä osaltaan vaikuttaa se, että Anthraxin 2000-luvun (ulkomusiikilliset ja myös hämmentävät live- ja kokoelmalevyt) häsellykset ovat olleet sitä tasoa, että eihän siinä uusi kuulija voi kuin ihmetellä. (Tässä pitää mainita, että Fight Them 'Till You Can't Worship Musicilta taitaa olla yksi kovimpia 2000-luvun puhadsverisiä thrash-kipaleita; What Doesn't Die We've Come For You Alllta on kova kilpailija.)

Tietenkin vaikuttavana tekijänä on se, että kun Big Fourista puhutaan, puhutaan usein siitä, kumpi on kovempi 'Tallica vai 'Deth. Irvileuka toteaa tunnin jälkeen, että kyllä se Slayer on kovin. Kyseessä on itseään ruokkivat sykli, noidankehäksi taidetaan ilmiötä kutsua. Vaikuttimena Anthraxin hieman jopa traagiselle kohtalolle on se, että 'Tallica ja 'Deth ovat lähes poikkeuksetta ensimmäisiä metalliyhtyeitä, joita uudet metallisydämenalut kuulevat; Slayerin vaikutus äärimetallin kehitykseen on puolestaan ollut niin valtaisa, että yhtyeen vanhoja tuotoksia mainostetaan merkkipaaluina uusille kuulijoille. Anthrax ei innovoinut, vaan tyytyi tekemään omaa juttuaan.

Among the Living on täyden kympin levy; ainoa kappale, jonka kohdalla sormi saattaa (huonona päivänä) etsiä skip-nappulaa, on Horror of It All. Se ei ole maailman paras levy, ja jää ehkä niukasti henkilökohtaisen top 10:n ulkopuolelle yhdestä ainoasta syystä: sen tunneskaala on hieman liian rajoittunut. Jos vertaan toiseen häkellyttävän kovaan thrash(-lähtöiseen) levyyn, Machine Headin The Blackeningiin, Anthraxin tuotokselta puuttuvat ns. fiilistelykohdat. Tämä on niin minimaalisen pieni miinus, että sillä ei ole oikeasti mitään todellista väliä - minun kohdallani top 10:neen on vain niin kova ruuhka, että jollakin ihmeen konstilla levyjä pitää karsia. 


P.S. Näyttää lipsahtaneen levy väärälle vuodelle: todellisuudessa Among the Living julkaistiin "vasta" 1987. Pahoittelen virhettäni.

torstai 30. tammikuuta 2014

W.A.S.P. - The Last Command (1985)

The Last Command on kuin W.A.S.P.in heikompi versio. Kuten Sacred Heart on hutiloitu ja tylsä versio The Last in Linesta, W.A.S.P. teki samanlaisen tempun. Peruselementit ovat kasassa eikä paketti ole täysin hajonnut - sitä kukaan tuskin odottikaan - mutta taso ei ole yhtä korkealla. W.A.S.P.in esikoislevy oli kova tekele, vaikka ei sisälläkään mitään uutta auringon alla, mutta kakkoslevy The Last Command jää valitettavan keskinkertaiseksi, kuten on tullut sanottua.

Ensimmäinen päätekijä, mikä oli läsnä jo esikoisella, ovat lyriikat: ne ovat täyttä Spinal Tapia! Joojoo, tiedetään, aikanaan ne ovat olleet säväyttäviä ja Tipper Gore on paskonut ladollisen tiiliä kuullessaan levyn, mutta nykykuulijana en voi kuin pudistella päätäni ja huokailla syvään. Hyvä on, en odottanut syväluotaavaa näkemystä ihmissieluun ja -psyykkeeseen, kun kappaleiden joukosta löytyy mm. kappaleet Ballcrusher ja Sex Drive. Myös muut kappaleet, jotka saattavat vaikuttaa "ei-niin-suoraviivaisen" typeriltä, kuten avausraita Wild Child ovat vain huonoja ja amatöörimäisiä kuvauksia seksistä - juuri sitä lyriikkaa, mikä on varmasti vedonnut miljooniin teini-ikäisiin poikiin -80-luvulla, joiden suurin unelma on ollut Samantha Fox. Joukko esimerkkejä selventämään pointtiani:

"Like a dog in heat all dirty love is a treat
And ya know it's just too good to believe"


"Stole the rent and drank all my JD
She went and hijacked my brand new car
I say AC, she says DC
The damned bitch is just too bizarre"


"A naked heat machine, I want your love
When the moons arise we'll feel just what it does"


Tarkoitukseni ei ole kuulostaa PMRC:n jäseneltä 2010-luvulla, mutta tämä on vain ja ainoastaan paskaa lyriikkaa, vaikka aiheena ei aina olisikaan seksi. Esimerkiksi Blind in Texas kertoo pirtun dokaamisesta. Ha. Vitun. Ha.

Huumorintajuton päivä meneillään, näemmä.

Toinen huomio levystä on, että joko The Last Commandilla on huonot soundit tai riffit ovat juuri niin yksinkertaisia kuin ne vaikuttavat olevan tai molemmat edellisistä. Syystä X minun on kovin vaikea kuulla kitaratyöskentelyä - toisaalta se johtuu siitä, että kappaleet korostavat Blackie Lawlessin laulua (mikä puolestaan korostaa surkeita lyriikoita) ja rumpujen snaren (virvelin?) iskuja. Soundit ovat vain yksinkertaisesti aikaansa jäljessä - asia mihin kaltaiseni kultakorva ei ole tottunut. Kitarat hukkuvat jonnekin laulun ja snaren alle, bassosta nyt puhumattakaan.

Toinen mahdollisuus on, että riffit ovat niin laiskoja, että ne on (tarkoituksella?) peitetty muiden soitinten alle. Kysymys: kuinka monta riffiä tuntisit, jos kuulisit The Last Commandin kappaleista soitettavan? Aivan, niin. En yritä olla ilkeä, mutta kitarat harvoin tekevät mitään muuta kuin soittavat sointumattoa muiden soitinten (ja etenkin laulun) tueksi. Riffit, kun niitä on, ovat pääasiassa yhden soinnun sahaamista kahdeksasosanuoteilla. Jos koet tarvetta tutustua asiaan tarkemmin, kuuntele vaikka Ballcrusher.

The Last Command ei ole huono levy, mutta se on tylsä: kappaleet ovat liian samanlaisia ja liian yksinkertaisia pysyäkseen mielenkiintoisina. Yksinkertaisuuden voi tehdä hyvin, mutta tällä kertaa W.A.S.P. ampuu itseään jalkaan. Vaikka joukossa on kaksi balladia, nekin tuntuvat vain saman kappaleen eri variaatioilta. Kyllähän levy taustalla menee, mutta heti jos sitä lähtee tarkemmin kuuntelemaan, huomaan sen yksinkertaisuuden ja tylsyyden.

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Dio - Sacred Heart (1985)

Sacred Heart on keskinkertainen levy - sinänsä aika ymmärrettävää, koska olihan Ronnie Jamesilla tuossa vaiheessa hirmuisen kova levyputki takana (Rising, Long Live Rock 'n Roll, Heaven & Hell, The Mob Rules, Holy Diver ja The Last in Line), joten pakkohan tason on jossakin välissä pudota. Kappaleet ovat meneviä ja toimivia, mutta joukossa ei ole kuin yksi We Rockin tai Stand Up and Shoutin kaltainen helmi - Rock 'n Roll Children. Joukkoon mahtuu paljon hyviä ja keskinkertaisia kappaleita, mutta ehkä Diolla oli puhti loppumassa kesken.

En malta olla vertaamatta Sacred Heartia kahteen sitä edeltäneeseen soololevyyn. Kun kuuntelee peräkkäin The Last in Linen ja Sacred Heartin, huomaa heti, että toiselle levylle on kerätty joukko fillereitä ja laiskoja sävellyksiä. Mitenkään muuten en voi kuvata esimerkiksi Shoot, Shootia tai Another Lieta - jopa levyn "hittibiisi" Hungry for Heaven tuntuu köyhän miehen versiolta Rainbow in the Darkista. Ne samat elementit, mitkä tekivät The Last in Linestä neroutta hipovan tuotoksen, ovat edelleen läsnä, mutta... laimennettuina. Se sana minulle tulee mieleen: laimennettu - kuin Ronnie James olisi kaatanut lasillisen laadukasta viskiä aiemmilla studiokierroksillaan, mutta tällä kertaa joukkoon oli eksynyt jääpala tai kaksi.

Yksi asia, joka hämmentää aina, on levyn avausbiisi King of Rock 'n Roll, joka on tai ei ole live, mutta on tehty kuulostamaan siltä kuin se olisi äänitetty bootlegginä. Miksi? Mitä tarkoitusta tämä palvelee? Ensimmäisellä kerralla, kun kuuntelin levyä (tämä oli muistini mukaan vuoden 2005 kesällä, vuosi sinne tai tänne), luulin saaneeni luun käteen, että levykaupassa (RIP Isabel, Hyvinkään paras ja ainoa levykauppa) oli mennyt kaksi levyä sekaisin. Toinen biisi, levyn nimikkobiisi, oli kuitenkin aivan normaalisti studiossa äänitetty. What's the fuckin' point, man?

Wikipediassa väitetään, että Sacered Heartin äänityksissä kitaristi Vivian Campbell ja RJD itse olivat... menettämässä välistään ymmärrystä. Ja se kuulostaa - tai ehkä kyseessä on vain tekosyy, mene ja tiedä. Sacered Heart, vaikka sillä onkin hetkensä, on laiska levy: se on sävelletty vasemmalla kädellä, soitettu hyvin mutta vailla intohimoa ja joukkoon on heitetty B- tai C-luokan kappaleita. RJD on kuitenkin - kuten aina - oma epäinhimillisen kova tulkitsija, täynnä tunteenpaloa ja tarvittaessa raspista kiukunkaltaista ilmaisua. Kysymys (joka on tarkoitettu retoriseksi) kuuluukin: onko Dio koskaan laulanut huonosti? Varmasti on olemassa levyjä/kappaleita, joilla miehen yritys ei ole ollut yhtä kova kuin -80-luvun kultavuosinaan, mutta suoranaisesti laiskasti ja heikosti hän ei liene koskaan laulaneen - näin ainakin haluan ajatella. Tästä eteenpäin en aio täten kommentoida RJD:n laula, ellei jotakin poikkeavaa syytä ilmene; mies kun laulaa aina erittäin hyvän ja erinomaisen rajamailla, joskus tuolla puolella.

Vaikka Sacred Heart on laiska levy, se ei ole huono levy. Kuten tuli sanottua, se on heikko tuotos vain verrattaessa miehen häkellyttävän kovaan (ja tiiviiseen) putkeen klassikoita, joihin toki myös kolme Rainbown levyä lasketaan. Sitä sopiikin pällistellä oikein porukalla: kuinka sama mies on ollut tekemässä klassikoita kolmelle eri bändille kymmenen vuoden aikana. Kiistämättömästi voidaan sanoa, että tuon kymmenen vuoden aikana hän lauloi, sanoitti ja osaltaan myös sävelsi kuusi (!) klassikkoa, yhden levyn joka on toisten mielestä klassikko (en tunne Rainbown esikoista niin hyvin, että voisin sanoa juuta saati jaata)... ja Sacred Heartin.

Sanon sen, mitä kaikki ajattelemme: "C-C-C-C-COMBOBREAKER!"

tiistai 28. tammikuuta 2014

Accept - Metal Heart (1985)

"AAARGGHHHH! Taas Acceptia!"

Valehtelematta tämä oli ensireaktioni, kun huomasin, että seuraavana levynä kuunteluvuorossa oli Metal Heart. Seuraava ajatukseni oli, että ehkä minulla olisi hieman erilainen side tällä kertaa, sillä kyseessä on ensimmäinen hankkimani Accept-levy; ehkä levy olisi jotenkin radikaalin erilainen tämän säväyttävän henkilökohtaisen kontaktin ansiosta.

Paskat: Metal Heart on tismalleen samanlainen levy kuin kaikki muutkin kultakauden Acceptin tuotokset. Kaikki - siis aivan kaikki - huomiot, haukut, kehut ja näkökulmat, joiden kanssa olen tuskaillut ja kieriskellyt kolmen aiemman levyn kanssa, ovat edelleen ja muuttumattomasti läsnä. Helppoa olisi vain läimäyttää tähän perään copy-pastella katkelmia aiemmista teksteistäni.

"Breaker Metal Heart on hyvä levy - se on mukavaa kuunneltavaa - mutta se ei ole ikimuistettava levy. Siinä on erinomaisia biisejä - Breaker Metal Heart, Starlight Midnight Mover ja vaikkapa Burning Wrong is Right - mutta ne eivät ole niitä oivaltavampia."

"Udo Dirkschneider on oma erinomainen itsensä; riffit ovat heavy metallin merkkipaalu; lyriikat ovat selvinneet ilman Son of a Bitchin kaltaisia aivopieruja..."

"Voi vaikuttaa siltä, että olen alkanut laiskottelemaan oikein kunnolla, kun olen tyytynyt vain vertailemaan kahta levyä keskenään, mutta minulle Acceptin -80-luvun alun kultakauden tuotanto on varsin homogeenistä: levyt on rakennettu hyvin samalla tavalla kerta toisensa jälkeen (yksi nopea kappale, yksi tai kaksi hidasta, yksi huumoriveto...), kappaleet eroavat yhtä paljon kuin AC/DCllä ja jokaista levyä on yhtä mukava kuunnella."

"Jos Acceptia haluaa, Balls to the Wall Metal Heart ei petä."

Ollaanpas sitä tänään mukahauskoja ja nokkelia. Yritän vain korostaa tällä sitä kylmää tosiseikkaa, että jos ostaa Acceptin levyn, joka on julkaistu välillä 1981-86, ei voi mennä pahasti vikaan, joskaan totaalista napakymppiä on vaikea löytää, myöskään. Ei niin monotonista, ettei olisi jotakin poikkeuksellista: jatsahtava Teach Us To Survive on varsin uniikki kipale muuten erittäinkin homogeenisessä materiaalissa; ei huono biisi, mutta kaukana neroudesta.

Ei tässä ole mitään sanottavaa, oikeasti - en yritä laiskotella ja päästä helpolla, sillä mitään sanottavaa ei yksinkertaisesti ole! Olen jo sanonut kaiken sanottavani Acceptista, uskokaa pois. Voin toki horista niitä taikka näitä, mutta mitä se ketään auttaa? Accept on Accept ja Accept on heavy metallia puhtaimmillaan vailla juuri tuplabasareita tai hillittömiä Malmsteen-sooloja.

Sitä Itseään, siis.

maanantai 27. tammikuuta 2014

W.A.S.P - W.A.S.P. (1984)

W.A.S.P. on yksi niistä yhtyeistä, joiden musiikki on mielestäni ikääntynyt huonosti: nykykuulijan on vaikea ymmärtää miksi Blackie Lawless oli niin kamalan pelottava hahmo 1980-lukulaisten jenkkiäitien silmissä. W.A.S.P.in musiikki on varsin lapsellista ja suoraviivaista heavy metallia; se on hyvää heavy fuckin' metallia, mutta se on "vain" sitä. Erityisesti yhtyeen kolme ensimmäistä levyä ovat kärsineet vuosien painon alla rajustikin.

Kappaleet itsessään eivät ole missään nimessä huonoja, vaan tehokkaita rykäisyjä. Kaikki tuntevat I Wanna Be Somebodyn ja monet L.O.V.E. Machinen - mutta miten ne muut tuotokset? Pääosan levystä muodostavat hyvinkin hittibiisien kaltaiset revittelyt - esimerkkeinä mainittakoon loistava On Your Knees ja School Daze - mutta levylle on eksynyt myös yksi balladi, Sleeping (In the Fire). Mielestäni levyn parhaan kappaleen titteli menee Hellionille.

Kyseessä on siis erittäinkin tasavahva levy, mutta valitettavasti ikä kuuluu kaikesta. Lawlessin ääni sirkkelöi ja sopii täydellisesti musiikkiin, mutta kaikesta kuuluu -80-luku. Vaikka musiikki kuulostaisi kuinka hienolta, kuinka upealta tahansa, jos sen ikä (joka on kuulijaa huomattavasti korkeampi) kuuluu, kappale jää väistämättä etäiseksi, koska maailma, johon kappale on syntynyt, on tyystin eri kuin kuulijan maailma. Tämän takia olen kateellinen niille, jotka ovat saaneet seurata metallin kehitystä aina sen alkuvuosista asti, koska heille on mahdollista sitoa omaan tunnesfääriin esimerkiksi W.A.S.P.in esikoislevy. Minulle kyseessä on "vain" hyvin tehty perinteinen heavy metal levy huonoilla lyriikoilla - tekstit ovat samalla juvinaalilla tasolla kuin esimerkiksi Anvilin vastaavat.

W.A.S.P. on yhtyeenä niitä, joita kaikki metallisydämet ovat joskus kuunnelleet - siksi osaltaan yhtyeen nimeä kantava tuotos on niin tutun (ja tylsän) kuuloinen: kaikki riffit ja ideat on pöllitty ja kierrätetty kolmenkymmenen vuoden ajan. Kuinka paljon esimerkiksi erinomainen Battle Beast ottaa inspiraatiota W.A.S.P.in ja Manowarin kaltaisilta pioneereilta?

Voisin jorista ja jauhaa kaikilla tavoilla vahvasta levystä enemmänkin, mutta en aio tehdä sitä, koska (olen laiska?) en saisi vedettyä sen viiltävämpiä analyyseja, sillä vaikka kuinka kuuntelisin levyä, se jäisi oman aikakautensa tuotokseksi. "No, mutta onhan Mercyful Fatekin oman aikansa tuotos!" huudahdat, oikeutetusti. Kyllä, Mercyful Fate on oman aikansa tuotos, mutta mielestäni W.A.S.P. ei ole ikääntynyt yhtä kunnialla kuin esimerkiksi Melissa. W.A.S.P. ei ole huono levy millään mittarilla, mutta se on aina jäänyt minulle etäiseksi osaltaan typeristä (mukauhmakkaista) lyriikoistaan mutta toisaalta myös oman aikaviitekehyksensä takia.

torstai 23. tammikuuta 2014

Metallica - Ride the Lightning (1984)

Metallica on suurin metallibändi: hevarit fanittavat -80-luvun tuotoksia, suuri yleisö Enter Sandmania ja Nothing Else Mattersia. Kun yhtye on saavuttanut tällaisen statutksen, se on pakko kyseenalaistaa, ainakin jossakin määrin - voiko se todella olla niin hyvä? Vai oliko kyseessä vain aikaansa sidonnainen ilmiö? Monissa metallipiireissä toistuvasti maailman parhaiden levyjen joukkoon nostetaan Master of Puppets ja Ride the Lightning.

En aio purkaa täysin Ride the Lightningia palasiin, haukkua kaikkea ja valittaa, että kyseessä ei ole niin hyvä levy, kun yleensä puhutaan. Ymmärrän toisaalta miksi niin monet pitävät levystä, mutta ymmärrän myös vastakkaisia (vähäisiä) näkemyksiä. Toisaalta kyseessä on oivaltava levy, joka on soitettu ja tuotettu juuri oikealla tavalla; toisaalta se on aikansa lapsi ja kestänyt vuosia yllättävän huonosti.

Hampurilaismallin mukaisesti ensin ne hyvät puolet: Kappaleet ovat erinomaisia sävellyksiä - ja aivan erityisesti ne "ikivihreät", eli For Whom the Bell Tolls, Creeping Death, The Call of Ktulu sekä tietenkin Fade to Black. Muutkaan kappaleet eivät ole huonoja, mutta jäävät mainitun nelikon jalkoihin. Vaikka Fight Fire With Firen "iskulauselyriikasta" voi olla montaa mieltä, lyriikat eivät ole umpipaskoja, joskaan eivät missään nimessä hyviä - sitä tylsää keskikastia, joka ei tuomitse tai pelasta levyä. Soundit ovat hyvät ja juuri sopivalla tavalla rosoiset. Kaiken kaikkiaan kyseessä on varsin passeli levy.

Yksi asia, mikä toisaalta sopii täydellisesti musiikkiin, mutta ei ole... eh, virtuoosimainen ilmestys musiikin maailmassa, on James Hetfieldin laulu. No niin, antakaa vaan niiden tomaattien lentää! Hetfield ei laula, ystävät hyvät, vaan hän ilmaisee itseään. Kyllähän hän nuottiin osuu ja ääntely sopii muuhun musiikkiin, mutta... Ei hän laulaja ollut. Puhun tarkoituksella Hetfieldin laulusta imperfektissä, menneessä aikamuodossa. Hänellä oli tunne mukana touhussa täysillä vailla kunnollista tekniikkaa, ja vaikka se tosiaan sopi erinomaisesti musiikkiin, ei se hivele korvia. Hetfield vetää kappaleet läpi, mutta jos joku selkeä heikkous pitäisi levyltä löytää, on se hänen laulunsa.

Vaikka kappaleet ovat hyviä sävellyksiä, ne ovat nykyään jo kliseen asemassa. Tätä on vaikea laskea levyn tai bändin syyksi - mitäs perkele olivat niin innovatiivisia, turjakkeet! - mutta nykykuulijalle Fight Fire With Fire ei ole niin rankka kappale, kun se on ollut aikanaan, mikä tarkoittaa sitä, että levyn räväkin voima ja yllätysmomentti, ei katoa mutta laimenee. Ride the Lightning ei suoranaisesti yllätä kertaakaan, mutta se ei petä, myöskään - kaiken kaikkiaan kyseessä on ennakko-odotusten mukainen levy.

En ole maininnut sanallakaan Metallican merkitystä thrashin ja muiden metallin äärimuotojen kehitykselle, koska kaikki tietävät sen, koska kaikki ovat kuunnelleet junnuna Metallicaa. Juuri sen takia Ride the Lightningista tai Metallicasta ylipäätään on vaikea sanoa mitään omaa, koska kaikki on jo sanottu. Vaikka yhtyeen "kulta-ajoista" alkaa olla jo kolmekymmentä vuotta (taivas varjele...), Metallican tekemiset kiinnostavat edelleen, bändi kiertää valtavilla stadioneilla veivaamassa aina samoja biisejä. Ja tässä on Metallican suosion sala: se on osannut koukuttaa nuoria kuulijoita muusiikillaan, sopivalla yhdistelmällä aggressiota ja melodiaa. Mukuloista on kasvanut väistämättä aikuisia, jotka muistelevat tippa linssissä kuinka kuuntelivat junnuina Master of Puppetsia c-kasetilta. Yhtyeen musiikki tehoaa uusiin ja taas uusiin ikäpolviin samasta syystä kuin se tehosi kolmekymmentä vuotta sitten: se on hyvin tehtyä musiikkia. Metallican musiikillisista ansioista voi puhua loputtomiin - koska niitä on paljon - mutta yhtyeen todellinen vaikutus ei ole musiikillinen vaan se on asenteellinen.

Käsi ylös kuinka monelle Metallica oli ensimmäisiä metallibändejä, joita ikinä kuuli? Aivan, kaikille.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Mercyful Fate - Don't Break the Oath (1984)

Kaikki pääpointit, mitkä mainitsin Melissaa käsittelevässä tekstissäni, ovat läsnä Mercyful Faten toisella pitkäsoitollakin - nämä kaksi levyä niputetaankin monesti yhteen ehkä parhaimpina ensimmäisen aallon black metal -levytyksinä. Minulle Melissa on selkeä debyyttilevy ja Don't Break the Oath on sen äärimmäisempi, "kehittyneempi" (käytän sanaa vailla arvottavia taustavireitä) ja sairaampi versio: kappaleet eivät ole pitempiä, mutta jokainen pääaspekti yhtyeen musiikista on viety pidemmälle - esimerkiksi lyriikat. Ehkä tästä syystä Don't Break the Oath on puhutellut minua Melissaa enemmän.

Kun levyn  avaava A Dangerous Meeting alkaa, kitarasoundi tuntuu todella ohuelta; etenkin, kun stemmassa (en tiedä onko termi oikea, mutta menköön) kulkeva pitkiä sointuja soittava kitara lähtee mukaan. Muistan ensimmäisen kuuntelukertani ja muistan elävästi ajatelleeni, että tämä on näitä huonosti vanhentuneita levyjä. Yksi toisensa jälkeen soittimet liittyvät mukaan, ja kun King Diamond avaa äänihuulensa ensikertaa, kaikki soi täydellisesti yhteen eikä kitara kuulosta tippaakaan ohuelta. Kertaakaan aivan alun jälkeen soundit eivät kuulosta vanhentuneilta tai ohuilta, vaan kaikki tukee toisiaan, kokonaisuus toimii ja soitinbalanssi on erinomainen.

Kappaleet ovat monimuotoisempia kuin jo itsessään erittäin monimuotoisella Melissalla. Esimerkiksi Gypsy on erittäin hämmentävää kuultavaa massiivisen, manausrituaalin mieleen tuovan The Oathin jälkeen. Pääosa levystä kuluu kuitenkin suhteellisen suoraviivaisten kappaleiden kanssa ja mainittujen lisäksi vain instrumentaali To One Far Away on selkeästi repäisevän erilainen sävellys. Kokonaisuutena levy toimii erinomaisen mallikkaasti ja ei liene bändi eikä kaksi, jotka ovat ottaneet mallia tanskalaisista.

Lyriikallisesti ja laulullisesti yhtye menee piirun verran pitemmälle. Hyvä on, King ei vieläkään laula aivan yhtä maanisen moniulotteisesti kuin myöhemmillä levyillä (toisaalta eihän ääninäyttely oikein Mercyful Faten musiikkiin sopisikaan), mutta esimerkiksi Night of the Unbornin lopun lallattelut ja ei-verbaalinen melodia ovat loistavasti toteutettuja - toisen solistin laulamana ne kuulostaisivat korneilta ja typeriltä. Lyriikallisesti Melissalla oli suoranaisesti saatanallisia kappaleita (olihan King ainakin tuohon aikaan The Church of Satanin jäsen), kuten Into the Coven, mutta Don't Break the Oath menee kyllä selkeästi pitemmälle. The Oath lienee kuvastavan Saatanankirkkoon liittymistä, ikivihreä Come to the Sabbath on summittainen ohjeistus saatanallisen rituaalin pitämiseen. Lisäksi muut kappaleet, jotka ovat vähemmän liitoksissa satanismiin, ovat aiheiltaan synkempiä - tästä vaikkapa vertailuna olkoon Curse of the Pharaos (Melissalla) ja Desecration of Souls (Don't Break the Oathilla). Jo nimistä huomaa kumpi on "rajumpi" ja "pahempi".

Don't Break the Oath on veistetty samasta puusta kuin Melissa, mutta missä debyytti oli rungosta veistettyä lankkua, on kakkoslevy jokaiseen ilmansuuntaan versova kiero oleva oksa - periaatteessa samaa kamaa, mutta ei kuitenkaan. Ehkä juuri tämän takia Don't Break the Oath on aina puhutellut minua enemmän. Se on rujompi, rumempi ja monipuolisempi, mutta juuri sen takia se on vaikutusvaltaisempi levy, vähättelemättä tietenkään esikoisen merkitystä metallin kehitykselle. Taidan olla vain äärettömän subjektiivinen, kun puheena on King Diamond.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Manowar - Sign of the Hammer (1984)

Siitä on kauan aikaa - puhutaan karkeasti vuodesta 2003 - ja tunsin Manowarilta kunnolla yhden kappaleen, Warriors of the World United. Mielestäni se oli erinomainen kappale, jota vähäisellä musiikillisella ymmärrykselläni parodioion ystävien kanssa: tum (pitkä tauko) pah (todella pitkä tauko) jne. Koska tämä yksi kappale oli niin kova rykäisy, ystäväni waresi Emulella (jos oikein muistan, on voinut olla myös Kazzaa, vai mikä lie) koko Manowarin tuotannon. Mutta ei kuunnellut muuta kuin edellä mainittua kappaletta.

Pitkä johdanto, jolla ei tunnu olevan pointtia, mutta hetkinen vain, se pointti on matkalla. Samoihin aikoihin luin jostakin kauan sitten kuolleelta foorumilta tai BNRmetalilta, että Manowarin paras levy oli Sign of the Hammer. Kun kuuntelin ystäväni kanssa sitten koko yhtyeen diskografian viikonlopussa, olin pettynyt huikeisiin mittoihin kehuttuun levyyn, sillä eihän se kuulostanut yhtään Warriors of the Worldilta! Pettymyksestäni huolimatta säästin vähiä kuukausirahojani ja ostin levyn omakseni, ajatellen luultavasti, että levy olisi parempi, jos sen kuuntelisi kunnolla ajatuksella, ei paskanjauhannan taustamusiikkina.

Se ei ollut.

Pidin Sign of the Hammeria tylsänä levynä vielä lukion loppuessa: sieltä puuttuivat ne Manowar-elementit, mihin olin niin kovin tykästynyt. En ymmärtänyt alkuunkaan miksi monilla yhtyeen faneilla oli vasaralogo tatuoituna kehoonsa. Se oli ensimmäinen ostamani Manowar-levy ja pitkään ainoa, kunnes sitten hankin Kings of Metalin, koska siinä oli Hail and Kill. Vettä on virrannut Vantaanjoessa, joo-o.

Vielä eilen, kun aloin kuuntelemaan Sign of the Hammeria tätä blogia varten, olin varautunut - niin vahva pettymys levy aikanaan minulle oli. Ensimmäiset kaksi kappaletta ovat "vain" suoraviivaisia rokkibiisejä, jotka ovat ns. välttämättömyys, mutta levy itsessään löytää uomansa kolmannesta kappaleesta (Thor (The Powerhead)) alkaen. Usean kuuntelukerran jälkeen olen valmis myöntämään, että Sign of the Hammer on yksi Manowarin onnistuneimmista levyistä, vaikka ei kuulosta samalta, kuin millaiseksi yhtyeen yleensä miellän (eli varsin kaukana ollaan Louder Than Hellistä). Hitaat Mountains ja Guyana (Cult of the Damned) ovat eräänlaiset kirjanmerkit levyn nopeille, hirmuisille power metal -rypistyksille (Sign of the Hammer ja The Oath). Kaiken kaikkiaan kyseessä on erittäin tasapainoinen levy, jonka heikoimmat kappaleet ovat alussa, sillä en vieläkään pidä Manowarin "rokkivedoista", vaan koen rankemmat ja toisaalta hitaammat kappaleet mielekkäämmiksi.

Sign of the Hammer ja kokoelmastani puuttuva Hail to England on mielletty duoksi: ne ovat Manowarin "eeppinen" ja "väkivaltainen" puoli eriteltyinä. Tässä jaossa ajatellaan, että Sign of the Hammer on "se hitaampi", "se -80-luvun Gods of War", mutta se ei ole. Hyvä on, Hail to England omaa joitakin yhtyeen väkivaltaisimpia ja rankimpia kappaleita (mietin etenkin Kill With Poweria), mutta Sign of the Hammer on paljon monipuolisempi levy kuin vain sen "hitaat ja eeppiset" kappaleet antavat ymmärtää - esimerkiksi levyn kaksi ensimmäistä biisiä, All Man Play On 10 ja Animals, ovat kuin suoraan Battle Hymnsiltä, hyvässä ja - kuten itse asian näen - huonossa.

Myönnän kymmenen, yhdentoista tai kahdentoista vuoden takaisen erheeni ja olen nyt valmis lausumaan uuden kantani julkisesti interwebin ikiaalloilla: Sign of the Hammer on pirun hyvä levy, ehkä jopa yhtyeen paras ja luultavasti monipuolisin. Vaikka siellä on se pirun Thunderpick.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Judas Priest - Defenders of the Faith (1984)

Jos Powerslave on sitä Iron Maidenia, minkä miellän "eniten Iron Maideniksi", on Defenders of the Faith sitä Judas Priestiä, minkä miellän "eniten Judas Priestiksi". En näe juuri muita kandidaatteja yhtyeeseen tutustumiseen - kaikki, mitä Judas Priest on, on edustettuna Defenders of the Faithilla. Nopea, suorastaan speed metallinen Freewheel Burnin' potkaisee käyntiin levyn, jota ei voi pitää minään muuna kuin heavy metallina alusta loppuun.

Suoraan sanottuna olen ollut hieman pettynyt Judas Priestiin blogimaratonissani: levyt ovat hyviä, ja Stained Class suorastaan erinomainen, mutta -80-luvun levytykset ovat vaihdelleet hyvän ja korkeintaan ala-arvoisen välillä - jopa Screaming for Vengeance oli heikompi tekele kuin muistin. Vasta Defenders of the Faithilla yhtye löytää sen "oman" suuntansa, oman soundinsa, jossa yhdistyvät niin Screaming for Vengeacen kuin Point of Entryn (vähäiset) hyvät puolet. Nyt, toisen kerran blogin aikana, voin ylpeästi sanoa, että fanitan Judas Priestiä ja minulla on syykin siihen.

Defenders of the Faithissa ihmetyttää se kuinka toisaalta erilaisia kappaleet keskenään ovat, mutta toisaalta kuinka tasapainossa kaikki on. Jos asiaa miettii tarkkaan, Freewheel Burnin' on kuin toiselta planeetalta verrattuna "point of entrymäiseen" Rock Hard, Ride Freehen, mutta jotenkin - en tiedä miten - molemmat ovat erottamaton osa samaa levykokonaisuutta. Levyllä on joitakin Judas Priestin rankimpia ja jopa progeimpia kappaleita (kuten jo mainittu Freewheel Burnin' ja The Sentinel, joka taitaa olla levyn paras biisi, sekä erinomainen Love Bites) mutta samalla levy pitää sisällään puhtaan balladin (Night Comes Down) sekä Queenin We Will Rock You / We Are the Championsin mieleen tuovan Heavy Duty / Defenders of the Faith -yhdistelmän. Hämmentävästi kaikki toimii, kaikki palikat loksahtavat oikeille paikoilleen ja mitään ei voisi ottaa pois.

Yksi asia, jota en ole aiemmin miettynyt, mikä tuli mieleeni juuri äsken, on rumpusoundi. Voi olla tarkoituksellista, että rumpuihin on tuotu "konemainen" soundi, mutta kaikki huhut huomioon ottaen en suuresti yllättyisi, jos kyseessä olisi ihka-aidot konerummut. Kuulemani mukaan Ram It Downilla on konerummut. Ainakin Turbo-kiertueella väitetään lavasteiden takana olleen se oikea rumpali, kun Dave Holland, joka nimellisesti oli yhtyeen rumpali tuohon aikaan, soitti rumpuja vailla mikityksiä. Tästä taisikin tulla jo mainittua jossakin aiemmassa tekstissä. Mutta jos kuuntelee esimerkiksi Love Bitesin, rummut kuulostavat erittäin paljon konerummuilta, mutta toisaaltahan ratkaisu voi olla vain tyypillinen kasariratkaisu, mene ja tiedä. Totuuden tietää kuitenkin vain pieni piiri Judas Priestin jäseniä ja managerointi- ja studiotiimiä.

Koska haluan pitää uskaliaan säveltämisen ja pioneeriuden lippua korkealla, tahdon sanoa, että Stained Class on parempi levy kuin Defenders of the Faith, mutta totuuden nimissä kuuntelen tämän projektin ulkopuolella useammin Defenders of the Faithia. Jokin tässä levyssä vain silittää minua myötäkarvaan; kaikki, minkä ei pitäisi soida yhteen, soi yhteen, kunnes levy on enemmän kuin osiensa summa. Jos joku metallista mitään tietämätön ihminen kysyisi minulta mikä yksi levy määrittelee heavy metallin parhaiten - mihin koko genren voi enemmän tai vähemmän tiivistää - vastaisin, että Defenders of the Faith. Kaikki on siellä.

torstai 16. tammikuuta 2014

Iron Maiden - Powerslave (1984)

Powerslave on kokoelmassani siinä mielessä erikoisasemassa, että kaikki vanhat Iron Maiden -lätyt olen hankkinut karkeasti vuoteen 2006 mennessä; näistä minulla on täten joku "nostalginen muistijälki". (Esimerkiksi muistan kuinka pettynyt olin No Prayer for the Dyingiin, koska se ei kuulostanut Bring Me Your Daughterilta.) Mutta Powerslaven hankin vuonna 2010, vaikka toki levyn sekä tietenkin ne kaksi hittiä, Aces High ja 2 Minutes to Midnight, pintapuolisesti tunsinkin. Suhteeni Powerslaven, jota ystäväni kerran kutsui levyksi, joka piti olla kaikilla kasarihevareilla, on täten varsin erilainen kuin esimerkiksi Somewhere in Timen kanssa.

Powerslave on erinomainen levy - sanotaan se saman tien. Ensimmäisestä kappaleesta viimeiseen jokaisella kappaleella on syy, koukku ja merkitys kokonaisuuden kannalta. Kaiken kaikkiaan kyseessä on siis erittäin ehjä kokonaisuus, josta ei oikein heikompia kappaleita tahdo löytää; vaikka yleensä en ole instrumentaalien suuri ystävä, Losfer Words jää skippaamatta. Koko yhtye on kovassa tikissä, kuten olettaa saattaa, ja - ehkä tahtoisin sanoa - ensimmäistä kertaa "klassinen Maiden" kuulostaa siltä, millaiseksi sen ajattelussani helposti miellän. Ehkä tämä on vain oma näkemykseni, mutta vielä The Number of the Beast kuulostaa "vanhalta Maidenilta" Bruce Dickinsonin laulamana - tarkoitan tällä sitä, että kappaleet olivat vielä 1982 sävelletty siten, että ne (ainakin periaatteessa) olisivat olleet myös Paul Di'Annon laulettavissa. Myös Maiden soundasi enemmän "punkilta", likaisemmalta ja vihaisemmalta (parempien termien puutteessa) The Number of the Beastilla kuin Powerslavella, jolla soittaa "muotoutuneempi" (jälleen paremman termin puutteessa) yhtye, jonka kappaleet on jo sävelletty selvästi Dickinsonin ääntä silmällä pitäen.

Jos tässä nyt taas on mitään järkeä. Mitä yritän sanoa on se, että Powerslaven kappaleet kuulostavat 100%sesti Iron Maidenilta.

Ehkä nimenomaan näkökulmaerostani johtuen Powerslave kuulostaa älykkäämmältä levyltä kuin sitä edeltävät yhtyeen tuotokset. Tätä on hankala selittää - koska se on luultavasti vain omien korvieni välissä - mutta tarkoitan tällä sitä, että kaikesta kuuluu loppuun viety miettiminen miltä kaiken tulisi kuulostaa: harmonioita ei ole olemassa vain harmonioiden itsensä takia (vaan palvelemassa tarkoitusta), Dickinson käyttää ääntään hienovaraisemmin luomaan tunnelmaa ja tunnetilaa (vaipumatta kuitenkaan ala- tai ylitulkintaan) ja niin edelleen. Tietenkin osaltaan "älykäs vaikutelma" tulee Rime of the Ancient Marinerista, mutta ei täysin ja pelkästään - mutta onhan se selvä, että kolmetoista ja rapiat minuuttia pitkä kappale, joka pysyy kasassa erinomaisen hyvin, antaa vaikutelman loppuun mietitystä levystä.

Jaarittelen. Sitä sattuu. Yritän vain sanoa, että Powerslave on erinomainen levy vailla heikkoja tai keskinkertaisia biisejä, ja siitä paistaa yhtyeen täysi ymmärrys siitä, mistä elementeistä erinomainen heavy metal -levytys syntyy. Ei ole siis tippaakaan sattumaa, että Powerslave on yhä tänäkin päivänä merkkipaalu, mittatikku onnistuneelle metalli-levylle.

Jos minun pitäisi sanoa, sanoisin The Number of the Beastia paremmaksi levyksi yksin sen perusteella, että sitä kuuntelen enemmän "vapaaehtoisesti" (eli tämän projektin ulkopuolella). Tämäkin toisaalta voi johtua suurista vahvuuksista nostalgialaseissani.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Dio - The Last in Line (1984)

Ei, en omista Holy Diveria, mutta tunnen kyllä levyn - ehkä sen takia se onkin jäänyt hankkimatta. Sen sijaan omistan (kaveripiiristäni ainakin yhdessä välissä ainoana) The Last in Linen. En voi olla vertaamatta näitä kahta - hyvin lyhyen ajan sisään ilmestyneitä - levyjä keskenään; mielipiteeni voi yllättää, mutta tuskinpa vain.

Holy Diver on merkkipaalu, lätty täynnä hittejä, mutta The Last in Line kärsii - jossakin mielessä - samasta kuin Fireball tai For Those About to Rock, sillä kaikkia levyjä yhdistää selvä "onnistumisen jälkeen" -fiilis. Mielestäni Dio onnistuu parhaiten selättämään ongelman ja tekemään toisen levyn, joka saattaa olla parempi kuin edeltäjänsä. Ja, jälleen, en tarkoita sitä, että Holy Diver ei olisi merkkipaalu tai se olisi mitenkään vähempiarvoinen tuotos, koska sitä se ei ole, mutta tahdon osoittaa sormellani The Last in Linea ja huomauttaa, että sekin on merkkipaalu.

Kyllähän tämän kaikki jo tietävät, kyllä kyllä, mutta silti monet tuntuvat unohtavan, että Dio (yhtye) teki muitakin kappaleita kuin Rainbow in the Darkin tai Holy Diverin. Olen vankasti sitä mieltä, että We Rock pesee Stand Up And Shoutin ja niin edespäin. Hetkensä molemmilla levyillä, mutta The Last in Line pysyy parempana kokonaisuutena niiden hittien ulkopuolella - usein tulee puhuttua Stargazerista, mutta harvoin tulee puhuttua saman teeman ympärillä pyörivästä Egypt (The Chains Are On):ista. Minulle I Speed at Night on erittäin räväkkä kappale, joka monesti tunnuttaan unohtaa.

Tähän mennessä vaikuttaa siltä, että The Last in Line on täyden kympin levy, mutta se ei aivan ole. Yhtye on tiukassa tikissä, biisit ovat hyviä ja kokonaisuus toimii, mutta valitettavasti Ronnie Jamesin lyriikat eivät mielestäni ole riittävän hyviä. Okei, siellä on hienoja säkeitä tai säkeistöjä, mutta haastanpa kenet tahansa lukemaan - huom, ei kuuntelemaan! - läpi vaikkapa Holy Diverin lyriikat. Dion lyriikat ovat pahimmillaan sitä, että hienonkuuloisia sanoja tai fraaseja laitetaan peräkkäin ja ta-daa, se on lyriikkaa. Lyriikkaongelma on mielestä krooninen vaiva Dion - miehen ja bändin - uralla.

Suokaa hetkeksi anteeksi, kun väistelen heittämiänne mätiä tomaatteja.

The Last in Line kärsii myös muutaman heikomman biisinsä olemassaolosta: en ole koskaan ollut mitenkään poikkeuksellisen innoissani esim. One Night at the Citystä tai Breathlessistä. Eivät ne missään nimessä ole huonoja kappaleita - kaukana siitä - mutta kun kokonaisuutta miettii, ne ovat väliinputoajia. Tokihan Holy Diverilla on omat (kehtaanko sanoa) fillerinsä, joten siinä mielessä levyt ovat tasoissa.

Oikeastaan levyt ovat tasoissa melkein kaikilla mittareilla; ehkä haluan sanoa, että The Last in Line on parempi levy ollakseni erilainen nuori (c). Yhdessä asiassa The Last in Line on kuitenkin parempi (tämä nyt on aika marginaalista, tiedetään, mutta menkööt), ja tuskin kukaan lähtee väittämään vastaan: The Last in Linen kansikuva on aivan uskomattoman komea! Okei, Holy Diverin kansikaan ei ole ruma, mutta HYVÄ SAATANA! Värit, asettelu, maskotin asento aurinkoa vasten, yksityiskohdat... Kahleet ovat päällä, kuten levyn päätösbiisissä lauletaan.

Tämä koko teksti on hiustenhalkomista - myönnetään - sillä kaikki tietävät, että nämä kaksi levyä ovat mestarillisia. Vasta Sacred Heart ja sitä seuranneet tuotokset ovat kyseenalaisempia. Halusin vain sanoa, että pidän itse enemmän The Last in Linesta kuin Holy Diverista - jos teidän nyt täytyy, hyväksyn vihapuheenne.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Deep Purple - Perfect Strangers (1984)

Perfect Strangers oli ensimmäinen Deep Purple -nimellä julkaistu albumi lähes kymmeneen vuoteen; se oli myös ensimmäinen Mk II-kokoonpanon tuotos sitten umpisurkean Who Do We Think We Aren (1973). Kun ensimmäisen kerran aloin kuuntelemaan Perfect Strangersia, olin skeptinen, sillä kuinka yhtye, joka oli ampunut vuorotellen huti ja häränsilmään, voisi onnistua niin pitkään kasautuneiden paineiden jälkeen edes kelvollisesti, kun se oli lyhyemmällä tauolla ja vähemmän aikaa kasautuneiden paineiden alla tehnyt kaksi heikkoa tai suorastaan paskaa levyä? Ei, Deep Purple ei onnistunut kelvollisesti, vaan erinomaisesti! Mielestäni Perfect Strangers on joko yhtyeen paras tai toisiksi paras tuotos, riippuen miltä kannalta asiaa katsoo: levynä vai suorituksena.

Perfect Strangers on bändilevy paljon enemmän kuin "kultakauden" tuotokset: levyllä soittaa Bändi isolla B:llä, ei joukko virtuooseja, jotka ovat väsänneet joitakin sävellyksiä soolojen taustalle. Ritchie Blackmore on edelleen huikea kitaristi, samoin (kertaalleen äänensä menettänyt) Ian Gillian on huikea solisti ja sitä rataa - palikat ovat, kuten sanotaan, paikoillaan - mutta tällä kertaa levy ei kuulosta siltä, että egot kilpailevat tilasta, vaan - kuten tulikin jo sanottua - egot yrittävät yhdessä soittaa, tehdä levyn. Ehkä juuri tämän takia pidän levystä niin paljon kuin pidän.

Toinen asia, mikä varmasti ei ainakaan haittaa silmissäni Perfect Strangersia tippaakaan, on se, että kappaleet ovat todella tasalaatuisia: yhtään hutia ei joukkoon mahdu. Jokainen kahdeksasta (alkuperäisestä!) kappaleesta on erinomainen rykäisy. Tämä ei tarkoita, että kaikki kappaleet olisivat samanlaisia kuin nimikkokappale, joka on ollut aikanaan (ja on sitä edelleen) iso hitti, vaan jopa parempia. Minulle levyn kruunuksi on muodostunut päätösraita Hungry Daze, jossa eräänlainen nostalgisuus yhdistetään suoraviivaisen tehokkaaseen biisiin, joka rakentuu tarttuvan ja häikäilemättömän hyvän kosketinmelodian ympärille. Toisen kunniamaininnan ansaitsee Wasted Sunsets, joka on levyn ainoa balladi.

Tempo ja rypistys on siis kunnossa, instrumenttisuorituksen kohdillaan, mutta entä lyriikat? Pääosin ne ovat unohdettavia, eivät mitään erikoisia suuntaan tai toiseen, mutta muutama kappale hämmentää minua: Knocking at Your Back Door sisältää typerää lyriikkaa ("she was a samurai" - wtf!), mutta vastaavasti Wasted Sunsets onnistuu mielestäni erittäin hyvin. Kaiken kaikkiaan lyriikat ovat hyvää keskitasoa, mikä ei ole koskaan - tai ainakin hyvin harvoin - pudottanut levyn tasoa omissa silmissäni; tietenkin hyvä lyriikka on parempaa kuin huono, mutta musiikki on tärkeintä.

Kysymys kuuluukin: onko Perfect Strangers parempi kuin Machine Head? Perfect Strangers on tasalaatuisempi, mutta tasalaatuisuus on kuitenkin kaksiteräinen miekka: vaikka huonoja tai heikkoja vetoja ei ole, myöskin ne kaikkein terävimmät huiput puuttuvat. Toisaalta eihän Machine Headilla ole heikkoja biisejä, mutta tasalaatuisuus tarkoittaa tässä sitä, että kappaleiden välillä ei ole tyylillistä vaihtelua yhtä paljon. Jälleen, kaksiteräinen miekka, mutta tyydyn antamaan tästä pisteet Perfect Strangersille, koska se yksinkertaisesti tuntuu paremmalta levyltä kuin Machine Head.

Tästä ei pidä vetää johtopäätöksiä, että Machine Head olisi yhtään vähempiarvoinen levy kuin Perfect Strangers - ei, ei missään nimessä; lue vaikka tekstini Machine Headista! Perfect Strangers on vain erittäin poikkeuksellisen hyvin onnistunut levy, jossa ei ole toisinaan liian pitkiksi venyviä introja, outroja ja sooloja, mitkä olivat krooninen vaiva -70-luvun Deep Purplen (ja miksei myös Rainbown) tuotoksilla. Jos pitää Deep Purplen sooloiluista, hillittömistä kikkailuista ja muusta "soitinrunkkauksesta" (niitä löytyy toki Perfect Strangersilta, älä ymmärrä väärin, mutta paljon hillitymmässä suhteessa), lienee tyytyväisempi Machine Headiin; jos soolot eivät ole tärkein asia, Perfect Strangers voi olla parempi. Kukin valitkoon suosikkinsa - minä olen valinnut omani.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Celtic Frost - Morbid Tales + Emperor's Return (1984/1985)

Kuten tuli sanottua, Hellhammer on minulle tietyssä mielessä paras huono bändi, koska yhtye ei (välttämättä) halua soittaa oikein, vaan haluaa välittää tuntemuksensa aidoimmalla mahdollisella tavalla. Celtic Frost on Hellhammerin "kehittyneempi" muoto: soitto on parempaa, sävellykset monimutkaisempia ja moniäänisempiä ja periaatteessa levykin on parempi, jos sitä tarkastelee vain musiikillisten ansioiden perusteella. Mutta kun Morbid Tales ei ole lähellekään yhtä kiinnostava kuin Apocalyptic Raids.

Pieni - tai oikeastaan melko iso - narina hankkimastani painoksesta: se on perseestä! Aikoinani, kun tahdoin hankkia Morbid Talesin nähdäkseni mihin suuntaan T.G. Warriorin ja M.E. Ainin yhteistyö jatkui Hellhammerin jälkeen, halusin nimenomaan Morbid Talesin. Se, mitä kuitenkin sain, oli silvottu, hämmentävä ja pahoinpidelty versio Morbid Talesista: okei, kaikki kappaleet on tallella, mutta sekaan on heitetty koko Emperor's Return -ep! Ja ei, levyyn ei ole mitenkään selkeästi merkattu mitkä kappaleet kuuluvat Morbid Talesille tai Emperor's Returnille; lopussa on kolme kappaletta (Circle of the Tyrants, Visual Aggression ja Suicidal Winds) alkuperäisissä miksauksissaan, kun loput Emperor's Returnin kappaleet on heitetty (ja remasteroitu) muiden sekaan (esim. Dethroned Emperor on neljäntenä). Lisäksi Into the Crypts of Raysin (hämmentävä) intro on irrotettu omaksi kappaleekseen. Siis kuinka pahasti voi sössiä yksinkertaisen uudelleenjulkaisun!

Huoh, no se siitä. Levyyn.

Morbid Tales on ilman sarvia ja hampaita parempi levy per se, mutta juuri siksi se on huonompi omissa silmissäni. Hellhammerissa ihastuttaa nimenomaan sen tinkimätön "vittuako sillä on väliä" -asenne; Celtic Frostissa soittaa joukko "oikeita muusikoita". Ehkä tässä ei ole mitään järkeä, mutta juuri tästä syystä Morbid Tales on jäänyt minulle etäiseksi ja vähän kuunnelluksi levyksi. Ongelma on täysin korvieni välissä: odotin Hellhammer 2:ta, sain oikean levyn.

Tähän päivään mennessä en ole hankkinut suurklassikoksi haukuttua To Mega Therion -levyä (osaltaan sen takia, että sitä on vaikea löytää sopuhintaan), koska olin niin kovin pettynyt Morbid Talesiin. Hankin Monotheistin, johon osasin lähtökohtaisestikin suhtautua toisella tavalla, mutta nyt menen itseni edelle. Yritän vain sanoa sitä, että vaikka Morbid Tales on silvottuna ja hämmentävänä uudelleenjulkaisuna hyvä levy, se ei ole minulle.

Aikanaan Hellhammer oli negatiivinen ("eihän noi voi osata mitään, kun ne oli Hellhammerissakin") taakka Celtic Frostin jäppisten harteilla; omalle kuuntelukokemukselleni Hellhammer on positiivinen ("eihän noi saa osata mitään, kun ne oli Hellhammerissa") taakka Celtic Frostin harteilla. Valitettavasti - minulle - Celtic Frost on täysin eri eläin kuin Helvetinvasara. Levy on täynnä hyviä kappaleita, mutta - valitettavasti en pääse tästä yli mitenkään, vieläkään - siinä ei ole sitä charmia ja hurmoksellisuutta kuin Hellhammerissa. Tässä palataan väistämättä levyn kiinnostavuuteen: Morbid Talesia ei kuuntele miettien miten tuonkin pitäisi mennä, se ei herätä kysymyksiä, se ei herätä suuria inhon tai ihastuksen tunteita. Se on vain levy, mutta Apocalyptic Raids on tunne, kokemus.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Hellhammer - Apocalyptic Raids (1984)

Aion rikkoa poikkeuksellisesti tarkkaa kronologista aakkosellisuutta vain tämän levyn kohdalla. Tuntuisi vähintäänkin oudolta puhua ensin Celtic Frostin Morbid Talesista ja vasta sen jälkeen Hellhammerin ainoaksi julkaisuksi jääneestä Apocalyptic Raidsista. Pieni historiikki: Hellhammer oli Tom Gabriel Warriorin ensimmäinen yhtye, jonka ainoaksi viralliseksi julkaisuksi (demoja ja Death Metal -kokoelmaa ei lasketa) jäänyt ep oli aivan hirmuinen floppi; vielä saman vuoden aikana hän ja Martin Ain, hänkin Hellhammerista, perustivat Celtic Frostin, joka julkaisi ensimmäisen levynsä samaten (George Orwellin) vuonna 1984. Voidaan siis erittäin perustellusti sanoa, että Hellhammer on Celtic Frostin esiaste.

Apocalyptic Raids on aivan hirvittävän huonosti soitettu levy: harvassa ovat riffit, jotka olisi soitettu järjestelmällisesti oikein, kompit ja temmot heittelevät ja solistin ilmaisu on vähintäänkin raakaa. Mutta - tässä on se maaginen juju - koko homma toimii. Minulle Hellhammerin ainokaisessa on sitä samaa rujoa tenhoa ja voimaa kuin Venomin ensimmäisissä levyissä. Jokainen kappale, jokainen riffi, jokainen tahti hohkaa sitä puhdasta elinvoimaa, sitä intoa ja halua jakaa musiikkia kaikkialle. Mikäs sen parempaa?

Apocalyptic Raids ei varmasti ole kaikille suositeltavaa kuultavaa - kaukana siitä - ja ymmärrän täysin, että Venomista vielä muutaman piirun amatöörimäisempään suuntaan tehty musiikki ei nappaa, mutta minä pidän tästä. Neljä biisiä (okei, kuusi, koska omistan version, jossa Aggressorin perään on läntätty Death Metal -kokoelmalla ilmestyneet Revelations of Doom ja Messiah) ovat puhdasta tunnetta, joiden musiikillisia ansioita ei voi mitata, koska niitä ei ole. Triumph of Deathin intro epätoivoisine huutoineen on juuri niin täydellinen kuin voi olla, noin neljän minuutin paikkeilla tuleva riffi (joka on soitettu erittäin summittaisesti, muuten) on timanttia ja sitä rataa; tuskin kovin moni uskoisi alkukuvaukseni perusteella, että tällä epllä olisi 9 ja puoliminuuttia pitkä kappale!

Neljässä kappaleessa ei ole paljoa joristavaa, joten ehkä en lähde pitkittämään tätä tekstiä enempää. Sanon vain sen, että jos Hellhammer ei ole tuttu, etsi käsiisi kappale Apocalyptic Raidsia (tai kuuntele Youtubesta) ja käännä se muusikkoasenne pois päältä, sillä Hellhammeria ei voi kuunnella, vaan se pitää kokea, tuntea.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Saxon - Power & The Glory (1983)

Aluksi pahoitteluni: olen ollut koko viikon ilman nettiä enkä täten ole voinut A) kuunnella levyä (joka on yksi harvoista vain vinyylinä omistamistani levyistä) tai B) kirjoittaa blogia. Lupauksista huolimatta Lapinjärven koulutuskeskuksessa ei ole - tai siellä ei toimi - wlania.

Asiaan.

Saxon yksi niistä yhtyeistä, joista tahtoisin kovin pitää, mutta kuulemani levyt ja kappaleet eivät yksinkertaisesti ole riittävän hyviä. Tunnen yhtyeen alkupään tuotantoa (kuten Wheels of Steelin ja Strong Arm of Lawn), mutta en omista kuin Power & The Gloryn. Jopa klassikostatuksessa olevat levyt eivät säväytä toivotulla tavalla - yhtyeen asema NWOBHM:n mahtitekijänä perustuu - uskoakseni - nykyiseen kovaan levytystahtiin. Ilmeisesti 2000-luvun levyt ovat myös varsin tasalaatuisia, kuulemma. Mutta en vain pidä yhtyeen musiikista riittävästi, vaikka arvostaisin sen suoraviivaista lähestymistapaa ja näkemystä heavy metallista, jossa on jopa power metallisia piirteitä sekä puhdasta hard rock ryöpytystä.

Joku tökkii Power & The Glorylla, kuten muutenkin Saxonissa, koko ajan. Eagle Has Landed, Power & The Glory ja This Town Rocks ovat hyviä biisejä, kyllä, ja niitä on mukava kuunnella, mutta ne eivät vangitse minua kuulijana. En istu monttu auki miettimässä, että miksi näin yksinkertainen biisi, jossa on vain vähän uniikkia musiikkia, voi olla näin hyvä; sen sijaan kuuntelen tahdissa nyökytellen ja kohautan sitten olkapäitäni. Ihan hyvin rullaa, joo-o.

Bill Byford ei ole mielestäni kovinkaan erikoinen solisti: hänellä on mielenkiintoinen äänenväri ja erittäin tunnistettava ääni, mutta tunneskaala jää liian yksiulotteiseksi. Sama pätee koko yhtyeeseen: vaikka riffejä ja sooloja revitään ansiokkaalla tahdilla ja tarkkuudella kitaroista, fillejä ja komppeja rummuista ja... öh, sointuja bassosta, biisit jäävät suorittamiseksi. Yhtye haluaa kuulijoiden takovan nyrkkiä ilmaan, heiluvan biisien tahdissa ja siinäpä se; he eivät kosketa kuulijaa muualta kuin niskalihaksista.

Heavy metallia ei pidetä mitenkään tunnepohjaisena musiikkina, mutta se on sitä, erittäin selkeästikin. Hyvä on, joillekin metalli on vain soitinrunkkausta ja taustamölyä pitissä pyörimiselle, mutta monille - kuten minulle - se on älyllistä ja tunteellista musiikkia. Tunteellinen musiikki ei tarkoita sitä, että pitäisi soittaa ringissä akustista kitaraa ja hoilata virsiä, vaan se voi olla hyvinkin yksinkertaisia, ensikuulemalta huomaamattomia asioita. En edes yritä selittää asiaa tämän selkeämmin, koska se ei ole tarpeen: metallin tunnepuolen huomaa tai sitä ei huomaa, mutta sitä ei voi opetella etsimään. Epäilijöille sanon vain, että katsokaapa melkein mitä tahansa livetaltinointia esimerkiksi Iron Maidenilta, Manowarilta tai Nightwishiltä; yhtyeen sijaan seuratkaa yleisöä, erityisesti eturiviä. Olen aivan varma, että joku itkee tai vähintäänkin on erittäin liikuttunut jossakin suoraviivaiselta jyräykseltä vaikuttavassa kappaleessa. Muistelen nähneeni joskus raavaan prätkäjengiläiseltä näyttävän miehen kyynelissä Manowarin Die With Metalia kuunnellessa.

Olen eksynyt melko kauas Power & The Glorysta. Elämä on joskus sellaista, eksymistä. Kuitenkin, Power & The Glory, jota ei yleisesti ottaen pidetä yhtyeen uran kohokohtana, on varsin unohdettava levy. Sillä on hetkensä, kuten melkein kaikilla levyillä, mutta se ei vangitse mielikuvitusta, ei houkuttele kuuntelemaan uudestaan uusien koukkujen ja oivallusten löytämiseksi, kuten hyvät ja erinomaiset levyt tekevät. Ehkä en vain tunne Saxonia riittävän hyvin, mutta minulle koko yhtyeen tuotanto on valitettavan samankaltaista: unohdettavaa.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Mercyful Fate - Melissa (1983)

King Diamond on metalliskenen kovin jätkä. Olen ollut sitä mieltä siitä saakka, kun kuulin ensimmäisen kerran Abigailin, enkä näe mitään väkevää syytä muuttaa näkemystäni. Pidän herran mukaan nimettyä yhtyettä "niistä kahdesta" parempana ja tunnenkin yhtyeen diskografian etu- ja takaperin, mutta se ei missään nimessä tarkoita, että Mercyful Fate olisi mitenkään vähempiarvoinen yhtye silmissäni. Suoraan sanottuna en vain koe yhtyeen (erinomaista) musiikia yhtä vahvasti kuin King Diamondin musiikkia.

Melissa on erinomainen levy. Se on uraauurtava tuotos, josta ties kuinka monet yhtyeet ovat ottaneet suuntaviivoja tuotoksilleen. Seitsemän häikäisevän tiukasti sävellettyä ja soitettua kappaletta räjäytetään sellaisella intensiteetillä ämyreistä, että heikompia aivan varmasti hirvittää. Nykyään, norjalaisen black metallin ynnä muun jälkeen, Mecyful Fate voi vaikuttaa kesyltä, jopa kevyeltä, mutta se ei ole sitä, vaan äärettömän raskasta ja oivaltavaa musiikia: riffikynä on ollut todella terävässä iskussa eikä yhdessäkään kappaleessa ole tuhraa hetkeä. Tämä on aikamoinen saavutus, koska levyllä on kuitenkin päälle yksitoista minuuttinen (!) Satan's Fall.

Evil, Curse of the Pharaos, Into the Coven... Täyttä timanttia koko levy, kuningastimanttia.

Vaikka kuinka jumaloin King Diamondia, luulen, että syy, miksi Mercyful Fate on jäänyt ns. kakkosluokan King-bändiksi minulle, kumpuaa faktasta, että Fatessa King "vain" laulaa kappaleet. King Diamond -yhtyeessä hän ei pelkästään laula, vaan pikemminkin ääninäyttelee jokaisen kappaleen ja riffin läpi; tämä pakottaa variaatioon, yllättäviin ratkaisuihin ja tukee tarinaa, mikä on myös King Diamondin levyillä äärettömän tärkeässä osassa. King laulaa upeasti koko Melissa-levyn ajan eikä hellitä ylä-äänten kanssa hetkeksikään, mutta herran täysi kapasiteetti jää käyttämättä.

Mercyful Faten soundi on proge, mutta pohja on vahvasti hard rockissa ja heavy metallissa. Riffit eivät kuulosta siltä, että ne on soitettu jo puhki Deep Purplen toimesta, vaan siltä, että yhtye on kuunnellut Purplensa ja Sabbathinsa kunnolla ja kysynyt, että mitä uutta he voisivat tuoda pöydälle. Kuuntele vaikka Satan's Fall nimenomaan tältä kannalta: mitä tuttua ja mitä aiemmin tuntematonta elementtiä riffeissä on? Paras esimerkki tutun ja tuntemattoman yhteispelistä on mielstäni riffi, joka alkaa noin kahden, kahden ja puolen minuutin paikkeilla (olkoon nimeltään "ensimmäinen breakdown", vaikkapa). Kappaleilla ei ole kiire päästä maaliin, mutta ne eivät myöskään jää matelemaan paikalleen, fiilistelemään viimeistä kahta minuuttia samaa riffiä, kuten esimeriksi Rainbow teki Stargazerissa.

Ainoa miinus mielestäni levyllä on sen nimikkobiisi, joka - vaikka onkin sopiva, tai suorastaan tarpeellinen, ja toimiva puoliballadi - ei yllä siihen emotionaaliseen intensiteettiin, mihin se voisi yltää. Jokin - se mystinen Jokin - jää uupumaan. Pidän enemmän "jatko-osasta", Is That You, Melissa?, jonka yhtye äänitti myöhemmälle levylleen. Kappale on hyvä ja ei missään nimessä pilaa levyä, mutta jotenkin se vain jää hieman puolitiehen osaltani. Ymmärrän kyllä, jos jollekin se on emotionaalisuuden huipentuma; minä vain en ole se henkilö.

Melissa tuntuu hyvältä levyltä yli 30 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin. Se on freesi ja räväyttävä yhä. Se ei ole enempää tai vähempää kuin klassikko... mutta ei yhtyeen (tai sen nokkamiehen) paras tuotos, uskoo ken tahtoo.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Manowar - Into Glory Ride (1983)

Täytyy myöntää, että en ole juuri kuunnellut Into Glory Ridea, koska hankin sen aikoinaan juuri siihen taitteeseen, jolloin en enää pitänyt Manowarista (mistä puhuinkin Battle Hymnsiä käsitellessäni). Totta puhuakseni kuuntelin levyn kerran läpi - miettien miksi ostin sen ja mitä ihmettä olin koskaan kuullut näin juvinaalissa musiikissa - ja enemmän tai vähemmän unohdin lätyn hyllyyn. Nyt, 2014, kuuntelin levyn ajatuksella useaan kertaan ja tyydyn toteamaan, että Into Glory Ride on parempi levy kuin sitä edeltävä Battle Hymns.

Ei se nerokas levy ole, vieläkään, mutta se ei ole enää yksinkertainen hard rock tai heavy metal -levytys, jollainen yhtyeen esikoinen on; Into Glory Ride on mielestäni ensimmäinen "Manowar-levy", sillä nyt soundi on se jollaiseksi yhtyeen äänimaiseman olen aina mieltänyt. Levyn avaava Warlord taitaa olla levyn heikoin veto - ja samalla tyylillisesti lähimpänä Battle Hymnsin alkupuolen kappaleita. Secret of Steelistä alkaen levy onkin nousukiidossa. Secret of Steel on levyn ensimmäinen erinomainen kappale - oikealla tavalla eeppinen täynnä tunnetta ja tunnelmaa, johon edeltävällä levyllä vain kaksi "eeposta" ylsivät. Gloves of Metal (mikä on typerä biisinnimi, muuten) on suoraviivaisempi "rokkipala" kuin Secret of Steel, mutta ei missään nimessä huono sellainen, vaan oivaltavampi ja yksinkertaisesti paremmin tehty kuin aiemmin. Mielestäni levyn kohokohta on Revelation (Death's Angel), joka on millä mittarilla tahansa erinomainen kappale. Kunniamaininnan ansaitsee myös Eric Adamsin tulkinta esimerkiksi Hateredissa.


Tästä tuli lyhyt teksti, näemmä, mutta syynä ei ole se, että en olisi perehtynyt levyyn, vaan se, että Into Glory Ride on vaikea levy arvostella ilman, että viittaa jatkuvasti Sign of the Hammeriin tai Fighting the Worldiin - ehkä sivuan levyä enemmän siis näiden kohdalla, kenties. Battle Hymnsiin verrattuna Into Glory Ride on aikuismaisempi ja kypsempi levy, jossa ei - armollisesti - ole William's Talen kaltaista idiotismia, ja jossa yhtye malttaa rauhoittaa riffimyllyä ja rytmittää levyä ja kappaleita paremmin kuin aiemmin. Olen aikoinani arvioinut levyn väärin ja vastaisuudessa tulen kuuntelemaan Into Glory Ridea paljon enemmän, Kings of Metalin, Fighting the Worldin ja - etenkin - Gods of Warin rinnalla.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Iron Maiden - Piece of Mind (1983)

Hyvin harva yhtye metallin historiassa on kyennyt tuottamaan klassikon toisensa jälkeen, mutta moni metallisydän sanoisi, että Iron Maiden on yksi niistä harvoista: kaikki yhtyeen tuotokset aikavälillä 1982 ja -88 ovat puhdasta kultaa. The Number of the Beast on erinomainen levy, kuten on tullut sanottuakin, mutta onko Piece of Mind?

Olen pitänyt aina Piece of Mindia yhtyeen kultakauden mustana (vai hulluna?) lampaana: kappaleet ovat hyviä, mutta ne eivät ole ikimuistettavia klassikoita. Paitsi tietenkin The Trooper. Onhan levy täynnä hyviä kappaleita, mutta verrattuna hittitykitykseen, mikä on The Number of the Beast, kokonaisuus tuntuu laimealta, edelleen, vuonna 2014, kymmenestä kahteentoista vuotta levyn hankkimisen jälkeen. En vain osaa osoittaa sormellani sitä asiaa, mikä minulla Piece of Mindissa tökkii: syystä X en ole muodostanut vahvaa tunnesidettä levyn kanssa, jollainen minulla on esim. Somewhere in Timen tai Seventh Son of the Seventh Sonin kanssa. Mutta miksiThe Trooper on huikea kappale, vailla sarvia ja hampaita; Die With Your Boots OnFlight of Icarus (jolla taitaa olla jopa -80-lukujen musiikkivideoiden mittapuulla susipaska ja naurettava musiikkivideo) ja Sun and Steel hyvän ja erinomaisen rajoilla; loputkaan eivät ole millään mittarilla huonoja.


Ei sitten mihinkään liittyvä tarina, joka tuli juuri mieleeni Die With Your Boots Onista: olimme yläasteella luokkaretkellä Linnanmäellä. Menimme kaverini kanssa Space Shottiin (mikä lie Raketti nykyään nimeltään), ja pitkän jonottamisen jälkeen pääsimme jopa kyytiin. Kun istuimme vierekkäisille penkeille, suojalaitteet naksahtaen paikoilleen, kaverini (joka oli ja taitaa yhä ollakin hevimies) kääntyi puoleeni ja sanoi: "die with your boots on". Hiljaa, jostakin päin laittetta pääsi ilmoille pihahdus. Sitten mentiinkin jo korkeuksiin. Tämä on jäänyt mieleeni. Off-topic päättyy.


Ehkä vertaan levyä liikaa sen edeltäjään: To Tame a Land ja Revelations eivät ole kumpikaan yhtä hyviä kuin Children of the Damned tai Hallowed Be Thy Name, vaikka suurin osa metalliyhtyeistä olisi valmis myymään äitinsä, basistinsa ja tyttöystävänsä saadakseen yhdenkin Piece of Mindin kappaleen tasoisen sävellyksen levylleen. Mutta miksi en halua kuunnella Piece of Mindia uudelleen ja uudelleen, soitattaa kavereille ja sanoa, että tämä on paljon parempi kuin muistinkaan? Bruce Dickinson laulaa huikesti, kuten aina; basso läpsyy tavalla, jolla vain Steve Harris voi sitä pahoinpidellä; kitarailoittelut ovat vailla vertaa; riffit ovat paljon rankempia ja - paremman sanan puutteessa - metallisempia kuin esimerkiksi Acceptin tai Judas Priestin saman aikakauden tuotokset, jotka kuulostavat enemmän hard rockille kuin heavy fuckin' metallille. Kaikella kunnioituksella edellä mainittuja yhtyeitä kohtaan, tietenkin.

Tahtoisin tarjota jonkin lohdullisen lopputuleman tälle pohdinnalleni - sanoa, että sitten, tänä aamuna kävellessäni kauppaan, ymmärsin kaiken, käsitin erheeni polun johdattavan minua turmioon - mutta minulla ei ole tarjota mitään vastausta. Kysymys jää elämään, ainakin minun osaltani. Piece of Mind on hyvä levy, mutta mielenkartassani se jää kuitenkin "välilevyksi" Iron Maidenin kultakaudella, vaikka mitään varsinaista vikaa siinä ei ole.

torstai 2. tammikuuta 2014

Accept - Balls to the Wall (1983)

"Taas Acceptia!"

Tämä oli valehtelematta reaktioni, kun ymmärsin, että Balls to the Wall olisi seuraava kuunneltava levyni. Olin - ja olen yhä - turhautunut, koska en yksinkertaisesti tiedä mitä minun pitäisi sanoa levystä, mitä en olisi jo sanonut, ja mikä olisi yhä sanomisen arvoista. Balls to the Wall on samanlainen levy kuin kaksi edellistä Acceptin levyä, joten siinähän se olikin.

Kuten aiemminkin, Balls to the Wallilla on yksi nopea biisi (Fight it Back), yksi balladi (Winter Dreams) ja muutama muita parempi (nimikko ja Guardian of the Night). Lyriikallisesti London Leatherboysin teksti on (oletettavasti tarkoituksellisesti) puhdasta typeryyttä, mutta menkööt. Turn Me On on vielä ala-arvoisempaa: "Please turn me on / turn me on / I can't hold it / please turn me on / turn me on / I explode". Yksi antisana: HUOH!

Jos nyt jotakin pitäisi keksiä, sanoisin, että levy on himpun verran rokkaavampi ja melodisempi kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta nyt puhutaan niin hienovaraisesta nyanssista, että virkkeen informaatioarvo on lähellä nollaa. Kappaleiden "melodisimpia puolia" edustavat mielestäni esimerkiksi Head Over Heelsin ärsyttäväksi yltyvä kertosäe, joka ei tunnu loppuvan koskaan. 

Kuten aiemminkin, Acceptia on mukava kuunnella, mutta sitä ei ole mukava analysoida tai verrata muuhun yhtyeen tuotantoon. Balls to the Wall on samanlainen levy kuin Restless and Wild, joka on samanlainen kuin Breaker. Tämä voi vaikuttaa laiskalta johtopäätökseltä, mutta se on totta - toistakymmentä kuuntelukertaa myöhemmin olen samalla kannalla levystä, joka ensimmäisestä kuuntelusta alkaen on ollut "ihan hyvä mutta liian samanlainen". Jos Acceptia haluaa, Balls to the Wall ei petä.