Black Sabbath - Master of Reality (1971)

Children of the Graven pääriffi on varmaankin metallin historian pöllityin ja kopioiduin - vaihtelevin tuloksin - riffi. Ei syyttä, sillä mikä voima, mikä lekan lailla takova rytmi! Bill Wardin hämmentävä kahden päällekäisen rumpuraidan käyttö ihmetyttää - eikö heillä ollut tuplabasareita, vai miksi he ovat päätyneet vastaavaan ratkaisuun? Näinkin kuuluisassa ja kopioidussa biisissä on niinkin suuri elementti kuin "normaalin" kompin päälle liimattu tomikomppi, jota en ainakaan tähän hätään keksi kenenkään pöllineen tai kopioineen!

Niin tai näin, Children of the Graven nerokkuttaa tuskin kukaan lähtee kieltämään. Lisäksi Lord of This World, Into the Void ja Sweet Leaf ovat riffi-ilakointia vailla vertaa.


Mutta. Mutta, mutta, mutta...

Ensin hyviä asioita: Master of Reality ei kärsi samanlaisesta (musiikillisesta) aivopierusta kuin Paranoid, sillä mielestäni Solitude ei ole yhtä pahasti menetetty tapaus kuin Planet Caravan, vaikka paljon yhteistä onkin. Ehkä Solitudessa on enemmän ns. ideaa mukana tai ehkä tunnelma jopa osuu tällä kertaa maaliinsa - mikä lieneekään selitys, Solitude on mielestäni yksinkertaisesti vähemmän huonolla tavalla pysäyttävä tapaus.


Soitinbalanssi on edelleen erinomainen. After Foreverin basso"melodia" - tai muuta biisiä vastaan kulkeva bassokuvio, ilmaisu vapaa - toimii ja lienee inspiroinut monia aloittelevia nelikielisen pömpöttelijöitä. Myös Ozzyn ilmaisu on erinomainen, jopa parempi kuin Paranoidilla, mene ja tiedä.


Sitten ongelmakohta: lyriikat.

Kelataan nopeasti takaisin Paranoidiin tai Black Sabbathiin: kappaleet käsittelevät tavalla tai toisella "uhmakkaita" tai mystisiä aiheita. Esimerkkeinä otettakoon em. levyjen aloituskappaleet: Black Sabbath ja War Pigs. Minulle metalli on uhmakasta, vihaista musiikkia; musiikillista taistelua niitä vastaan, jotka eivät ymmärrä tai haluakaan ymmärtää. Master of Realityssä on kyllä uhmakkaita tai mystisiä lyriikoita, joita jää miettimään: Children of the Grave ("Children of tomorrow live in the tears that fall today" - kuinka upeaa lyriikaa!) , kannabista ylistävä Sweet Leaf (eikö se ole aika uhmakasta edelleen, neljänkymmenenkahden vuoden jälkeenkin?), scifistinen (kyllä se on sana) Into the Void.

Ja sitten on kaiken edellä mainitun antiteesi, uhmakkuuden ja mystisyyden täydellinen hylkääminen: After Forever. Wau, siis wau: muistin, että se on paha (lyriikallisesti, biisi muuten on erinomainen, joskin turhan hyväntuulinen ja suorastaan iloinen makuuni), mutta että näin paha! Ehkä en edes yritä selittää miksi kappale ei (lyriikallisesti, yhä) mielestäni sovi alkuunkaan yhdenkään itseään kunnioittavan metalli-yhtyeen diskografiaan, vaan annan sinun tehdä johtopäätökset itse:


"Well, I have seen the truth. Yes I have seen

the light and I've changed my ways.
And I'll be prepared when you're lonely
and scared at the end of our days."

Siis mitä? Otin vain yhden katkelman kappaleen lyriikoista, mutta ei liene kenellekään aivosoluja omaavalle arvella, mikä on "valo" ja "totuus", jonka lauluntekijä(t) on löytänyt: Jumala. Kyllä, After Forever on jeesustelua. Tavallaan perun sanani siinä, että kappale olisi uhmakkuuden antiteesi, sillä lyriikat voi tulkita uhmakkaiksi, jos kaverit eivät ole uskovaisia, mutta sinä olet - silloin on uskallettava saarnata! Taivas...

Otetaan ihan piruuttaan toinenkin kohta: "I think it was people like you who crucified Christ."


En suoranaisesti vastusta uskonnollisuutta - Voltairen väitetään tokaiseen, että en kannata näkemystänne, mutta tulen kuolemaani asti puolustamaan oikeuttanne ilmaista se - mutta yltiöpäinen jeesustelu on jo minunkin suvaitsevaisuuteni ulkopuolella. Lisäksi en tahdo ymmärtää, että Black Sabbath, modernin metallin lähtöpiste ja esikuva, olisi voinut sortua näin pahaan konservatiivisuuden ylistykseen. Eräs tulkintamahdollisuushan on se, että kappale on tarkoitettu ironiseksi, mutta epäilen erittäin vahvasti. Miksi? Mikä on Black Sabbathin "logo", eräänlainen maskotti, joka yhdistetään bändiin erittäin vahvasti? Kyllä, se pikku enkeli-piru, mutta myös risti. Ja siinä ei ole mitään ironista. Ei siinä mitään pahaa, että Iommi kumppaneineen on uskonnollista porukkaa, mutta onko se kappaleen arvoista? Missä on uhma, missä on kiukku - ja miksi tilalla on ylistys konservatiivisimmalle asialle sitten yksiavioisuuden?


Kukin pitäköön uskontonsa (tai sen puutteen) omanaan, sanon miä.

Meni ehkä vähän turhaksi nillittämiseksi, mutta minulle After Forever oli kuunnellessa ongelma ja koska blogi on minun... Niin tai näin, levy on erinomainen, jopa parjaamani kappale on musiikillisesti innovatiivinen ja uraauurtava, eikä kalpene minkään muun metallin merkkipaalun rinnalla tippaakaan.