maanantai 20. maaliskuuta 2017

Metallica & Lou Reed - Lulu (2011)

AHAHAHAHAHHHHAHAAA

Tämä oli reaktioni, kun tajusin, että uusi blogiteksti pitäisi tehdä Metallican ja Lou Reedin yhteistyölevystä. Toisista syistä kuin moni olettaa, koska kyseessä ei ole Maailman Huonoin Levy Koskaan. Annas kun selitän.

Siis, ensinnäkin, Lulu on paska tuplalevy. Se on aivan liian pitkä, äärettömän monotoninen, Lou Reedin tulkinta on rasittavaa kuunneltavaa, lyriikasta ei ota tavallinen kuolevainen tolkkua, James Hetfield on kroonisesti alikäytettynä. Jos tuplalevyltä leikkaisi puolet kaikesta toistosta pois, se voisi olla jopa ihan ok. Kokeilkaapa, rakkaat Lukijat, yhtä temppua: kuunnelkaa ensin The Viewn albumiversio ja sitten lyhennetty musavideoversio, koska siitä sitä huomaa, kuinka itsehillinnällä ja -kritiikillä levystä saisi moninverroin kiinnostavamman. Kokonaisuuden lyhyin biisi, Iced Honey, on ihan kelvollinen ralli, kunhan pääsee yli Reedin laulun itsestään selvistä heikkouksista. Hyvä levy - tai ainakin paljon, paljon parempi sellainen - on jossakin täällä, noin puolentoista tunnin joutokäynnin keskellä.

Heikkouksistaan huolimatta Lulu on erilainen. Se on selvästi tehty syvällä rakkaudella ja puhtaasti taiteilijoille itselleen - niinhän taidetta pitäisikin tehdä, eikö niin? Kyllä, levyllä on noin kahden hengen kuulijakunta (nimellisesti Lars Ulrich ja Hetfield), mutta ainakaan levy ei ole hengetöntä, maksimaaliselle kuulijakunnalle laskelmoitua kuraa, josta ei löydä taiteellista näyttämisenhalua edes kvanttitasolla. Taiteilijoilla pitää olla oikeus kokeilla uutta, rikkoa kaikkia yleisiä assosiaatioita heidän taiteeseensa liittyen, ja vaikka Metallica ei tätä täysin tehnytkään (onhan levyllä yhä särökitarat, riffejä jne.), ainakin he yrittivät luoda jotakin vilpittömästi erilaista. Minua ärsyttää aivan suunnattomasti se, että kun uutta kirjaa/levyä/leffaa mainostetaan "omaperäisenä", se ei ole oikeasti uudenlainen, vaan se on sitä samaa vanhaa prosessoitua paskaa kuin kaikki muukin, mutta yhdellä USP:llä (unique selling point) varustettuna. Lulu ei sovi tähän yleismaailmalliseen kapitalistisen taiteen muottiin, vaan se on aidosti jotakin sellaista, mitä niin Metallica kuin Lou Reed (tai kukaan muukaan) ei ole aiemmin tehnyt. Tätä taustaa vasten levyn musiikillinen laatu on toissijainen asia, sillä tänä uniformaalin viihdepaskan aikana tehdyn Lulun toteuttaminen on vaatinut Metallican jätkiltä keilapallojen kokoiset pallit, ja siitä kumarran Metallican suuntaan.

Kyllä, Lulu on tylsä levy. Paska levy, jos ihan totta puhutaan, mutta ostan sen minä päivänä tahansa mieluummin kuin uuden algoritmilla generoidun, USP-naamarin taakse piilotetun, poppikaavaan luottavan, radiorokkiralleilla täytetyn levyn. Täydellinen mielikuvituksettomuus on pahempaa kuin epäonnistunut kokeilu aidosti erilaisen kanssa. Siksi Lulu ei ole Maailman Huonoin Levy Koskaan.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Machine Head - Unto the Locust (2011)

Hävettää, miten vähän olenkaan ehtinyt tälle blogille suoda aikaani ja ajatuksiani. Olen vilpittömästi pahoillani, mutta olen (ihan oikeasti) ollut todella, todella kiireinen viimeaikoina eikä taida hoppu helpottaa vielä hetkeen - haudassa ehtii levätä, vai miten se menikään? Olen tällä viikolla ehinyt istahtaa koneelle kolmesti, joista kaikki kerrat mahtuvat vuorokauden sisään. Itsepähän pallottelen noin miljoonaa asiaa, enkä sinänsä valita, kunhan selitän ja yritän antaa jonkinlaisen kuvan siitä, miksi hommat jäävät prioriteettilistalla melko alas.

Machine Headin The Blackening on helvetillisen kova levy, jota pidin jossakin välissä yhtenä kaikkien aikojen parhaista tuotoksista. Mitä enemmän olen sitä kuunnellut, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, ettei se kuulu kaikkien aikojen viiden tai edes kymmenen parhaan levyn joukkoon eikä se ole edes yhtyeensä paras levy. Unto the Locust on nimittäin, uskoo ken tahtoo, vielä verevämpi tuotos. Totuuden nimissä The Blackeningillä jotkut rallit huitelevat häränsilmän sijaan summittaisesti maalitaulun suuntaan, mutta Unto the Locustilla kaikki napsuvat kriittisille sektoreille. Robb Flynn osoittaa kerta toisensa jälkeen, kuinka kovaa tulosta hän voi onnistuessaan tehdä, jos vain niin päättää tehdä - ja kertaakaan hän ei ole ollut yhtä kovassa iskussa kuin Unto the Locustilla. Kaikki aiemmin puolivillaiset tai ei-ihan-niin loppuun asti hiotut ideat on syynätty, puunattu ja kiillotettu aivan huippuunsa saakka. Biisit ovat pitkiä - vain yksi jää alle kuuden minuutin - mutta ne eivät tunnu tarpeettomasti paisutetuilta saati mammuttitautisilta, vaan jokainen biisi tarvitsee mittavat minuuttinsa.

Siis kuunnelkaa nyt joku Darkness Within. Ei sitä biisiä yksinkertaisesti voi tiivistää kuudesta ja puolesta minuutista yhtään lyhyemmäksi ilman, että kokonaisuus hajoaisi. Ja kuinka hienosti Flynn kuljettaakaan mainitussa rallissa tarinaa eteenpäin; ensimmäinen säkeistö ja kertosäe menevät yksistään Flynnin laulun ja akustisen kitaran kanssa, ja kun homma pistetään isoksi, se todella tuntuu isolta. Sama pätee myös levyyn kokonaisuutena, sillä ilman Darkness Withinin tunnelmoivaa introa, päätösraita Who We Aren lapsikuorot tai Pearls Before the Swinen tylytys eivät saisi samanlaista painoarvoa. Kontrasti on, jälleen, avainsana tässä touhussa.

The Blackening ei ole yksi suosikkilevyistäni, ei enää. Unto the Locust sen sijaan mahtuu top 10:neen. Ja jos joku pitää kirjaa, ei, en tiedä mitkä kaikki levyt ovat tämän blogin varrella "mahtuneet top 10:neen", mutta tiedän mitkä mahtuvat top 5:een. Siellä on King Diamondin Abigail, Nevermoren Dead Heart, in a Dead World, W.A.S.P.:in The Crimson Idol, Agallochin The Mantle sekä Psycheworkin The Dragon's Year - ainoat levyt, joille olen valmis antamaan arvosanan 10/10.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Korpiklaani - Ukon wacka (2011)

Jossain välissä elämässäni (voin sanoa milloin: noin vuosien 2006 ja 2009 välillä) folk metal oli minulle yksi kovimpia juttuja metallissa. Tuohon maailmanaikaan puhuttiin jopa "suomifolkin neljästä suuresta", vaikka paskaahan se oli, koska (kuten siinä kuuluisammassa isossa nelikossakin) kaikki valitut bändit olivat hyvin erilaisia. Ensiferum oli taistelumusaa, Moonsorrow'lla ei ollut kiire, Turisas otti aiheensa historiasta ja Korpiklaani oli aina kännissä. Korpiklaani oli myös aina se bändi, jota en tajunnut: minulle musiikki on parhaimmillaan synkkää, dramaattista ja moniuloitteista - kaikki adjektiiveja, jotka eivät sovi Korpiklaaniin oikein mitenkään päin. Olin tietenkin tietoinen yhtyeestä ja myönnän, hieman häpeissäni, että varhaisessa Youtubessa etsin käsiini Vodkan musiikkivideon ja nyökkäilin mukana. Armoton levytystahti (vuosien 2003 ja 2012 välillä yhtye julkaisi kahdeksan kokopitkää) ja liiallinen yksinkertaisuus saivat minut leimaamaan bändin bilemusaksi - sellaiseksi, jota kuunnellaan pienessä ja isossa sievässä ja möykätään mukana. Vähitellen mielenkiintoni folkkia laantui ja Korpiklaani jäi pelkäksi sivuhuomautukseksi. En tiennyt mistä aloittaa, vaikka olisinkin ollut kiinnostunut.

No, kun muutin tyttöystäväni kanssa kimppaan, hän toi kaikkien parinkymmenen levynsä mukana yhden Korpiklaanin kiekon, Ukon wackan. Kuuntelin levyn kerran, korkeintaan kahden, kun muutimme yhteen ja jätin levyn hyllyyn mätänemään. Jo ajatus siitä, että rasittavasta Venäjän kansallisjuomaa ylistävästä rallista oli tehty "uusi" biisi, joskin sijoitettuna Meksikoon, sai minut kavahtamaan pois. Tequila on rallina aivan sietämätön renkutus ja levyn heikointa antia. Kun aloin valmistella tätä tekstiä (eli kun otin levyn hyllystä esiin), odotin haukottelumaratonia ja ärtymyskynnyksen ylitystä melkoisella marginaalilla.

Voit, rakas Lukija, kuvitella yllätykseni, kun tajusin Ukon wackan olevan ihan siedettävä levy. Ei hyvä, mutta kelvollinen. Sellainen, jonka voi kuunnella taustalla ilman negatiivista ajatusta (kun sivuutetaan se vitun Tequila). Päät pois tai hirteen on oikeastaan jo hyvä biisi, eikä Lonkkaluut myöskään ole aivan jäätävää paskaa. Suhteessa, tietenkin - onhan tämä kuitenkin Korpiklaania. Biiseissä ei ole mitään sen kummempaa kuin koukku, joka jää takaraivoon, jos on ollenkaan jäädäkseen, ja siinäpä se. Ainoa poikkeus on haikea Surma, jossa on syvyyttä ja muutakin kuin "hoi, veljet, hoi, viinaa!" -hurlumheitä. En yleisestä periaatteesta pidä tämäntyylisestä musiikista, koska se on makuuni liian kertakäyttöistä ja tilannekohtaista, mutta kyllähän levyn alusta loppuun sietää. En tule varmaankaan kuuntelemaan levyä hetkeen uudelleen, mutta jossakin välissä kuitenkin.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Insomnium - One for Sorrow (2011)

Ei siitä mihinkään pääse, että Above the Weeping World on Insomniumin paras levy. Se on samalla parhaita levyjä melodöödiksen kentällä koskaan. Minulle iso osa Insomniumin hienoutta on ollut yhtyeen poikkeuksellisen ilmeikäs ja tyylikäs lyriikka - etenkin Niilo Seväsellä pysyy kynä kädessä epätavallisen hyvin - mutta toisena tulee tunnelmasta toiseen luontevasti siirtyvä musiikki. Siinä missä monet progebändit poukkoilevat väkipakolla tahtilajista ja musiikillisesta maisemasta toiseen, Insomnium antaa kappaleiden ja niiden luomien mielikuvien kehittyä rauhassa. Aina en saa yhtyeen hakemasta fiiliksestä kiinni ja juuri tästä syystä huomaan kuuntelevani vain kolmea Insomnium-levytystä. Yksi noista kolmesta on, tietenkin, huikea Above the Weeping World ja toinen mammuttimainen uutuus Winter's Gate, mutta kolmas ei ole kumpikaan niistä, jotka "pitäisi" rankata yhtyeen parhaiden teosten joukkoon. Ei, minulle Insomnium on kiinnostavimmillaan One for Sorrow'lla.

Ensin se pakollinen pois alta: ei, kaikki kappaleet eivät onnistu yhtä komeasti kuin monet sivuuttamillani levyillä olevat rallit. Joitakin ei meinaisi millään jaksaa loppuun, jos ihan totta puhutaan. Silti One for Sorrow päätyy soittimeen moninverroin useammin kuin vaikkapa Across the Dark, koska kun se toimii, se muuten toimii. Jo pelkästään alle neliminuuttinen introbiisi, Inertia, maalailee hienomman äänimaiseman kuin moni bändi pysyy kymmenkertaisella kestolla: kun intro räjähtää ensimmäiseen "varsinaiseen" biisiin, emotionaalinen lataus, paatos ja pamaus on poikkeuksellinen kova. Luulisi, että noin hienon intron jälkeen loppulevy olisi pelkkää jälkisoittoa, mutta kun ei. Esimerkiksi "hittihakuinen" (jos joku sitä ihmettelee, kyllä, tämä sanavalinta oli ironinen - puhutaan kuitenkin örinähevistä) Through the Shadows on päräyttävää kuultavaa, vaikkei ole edes levyn paras biisi. Oikeastaan yksi biisi levyllä tiivistää kaiken sen, mitä Insomniumilta haen: Unsung omaa hienot (Seväsen kynäilemät, kuinka ollakaan) lyriikat, kaihoisan melodian ja murhaavan riffivyöryn. Koko yhtyeen diskografian voi tiivistää tähän yhteen biisiin.

En kehu levyä sen takia, että avopuolisko on sitä mieltä, että Insomnium on parasta koskaan, tai että yritän ylisanoilla välttää mehevän riidan. Kehun sitä sen takia, koska se on ansainnut sen. Kokonaisuutena se ei ole, kehuistani huolimatta, kovin erikoinen tekele, vaan monet kappaleet ovat sanalla sanoen puuduttavaa kuultavaa. Esimerkiksi Only One Who Waits ei ole koskaan sytyttänyt minua, eikä niin tee myöskään Every Hour Wounds. Ja niin edelleen. Juuri tästä syystä myös kuuntelen musiikkia levyinä: kuka vain tumpelo pystyy tekemään, kunhan riittävästi aikaa ja rahaa annetaan, yhden siedettävän biisin, mutta harva pystyy tuottamaan kolmevarttia tai enemmän laadukasta materiaalia. Sama juttu kaikessa taiteessa: kuka vain voi kirjoittaa yhden liuskan hyvää proosaa, kunhan hioo sitä loputtomasti, mutta harva saa aikaan kovatasoisen romaanin; kaikki keksivät joskus hauskoja vitsejä, mutta vain muutamat pystyvät vetämään pitkiä stand-up-rutiineja. Virheet ja epätäydellisyydet tekevät taiteesta moninverroin kiinnostavampaa, hyvä tuntuu entistä paremalta heikon kokemuksen jälkeen.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Iced Earth - Dystopia (2011)

Iced Earth oli kovassa paikassa epäonnistuneen Something Wicked -duologian jälkeen: kaksi heikkoa, suorastaan huonoa levyä (vaikka The Crucible of Man ei mielestäni edelleenkään ole yhtä huono kuin Framing Armageddon), kaksi pihalle potkittua tai muuten vain lähtenyttä kovatasoista solistia, joiden korvaajaksi valittu tuntemattomasta teknistä döödistä soittavasta bändistä anastettu Stu Block. Ensimmäinen huoli oli mielestäni akuutimpi: jos sivuutetaan erinomainen Gettysburg-trilogia, Jon Schaffer ei ollut tuottanut laatumateriaalia kymmeneen vuoteen. Edes paljon kehuttu Sons of Liberty -kiekko ei, osin umpihullun poliittisen sanomansa takia, saanut minua luottamaan enää Schafferin kynän terävyyteen. Solistit miekkonen on aina osannut valita, vaikka John Greely, Barlow ja Tim "Ripper" Owens hyvin erilaisia tulkitsijoita ovatkin.

Noh, Dystopia on parasta Iced Earthia sitten Horror Show'n, kenties sitten The Dark Sagan. Biisimateriaali on aivan älyttömän kovalla tasolla alusta loppuun: Dystopia on käytännössä täydellinen Iced Earth -ralli rankalla riffillä, huikealla kertsillä ja kaikin puolin onnistuneella paatoksella. Anthem on ehkä levyn heikompaa antia, vaikka olisi ollut kohokohtana parilla edellisellä kiekolla. Oikeastaan jokainen ralli osuu maaliinsa, jotkut häränsilmnään. Muutama suosikkini: lähes pateettiseksi lipsahtava Anguish of Youth, koukuttava Equilibrium sekä yhden Schafferin parhaista riffeistä omaava Tragedy and Triumph.  Sävellyksellisesti Dystopia on täydellisessä balanssissa tunnelmallisten, mukanalaulettavien ja murskaavien biisien kesken - kaikkia löytyy, mutta mikään elementti ei tunnu väkisin mukaan lisätyltä tai puolivillaisesti toteutetulta.

Sitten on vielä tapaus Stu Block. Juma-vitun-lauta mitkä äänihuulet! Äänessä on syvyyttä, tulkintavoimaa, särmää, muutama väläytys ärinäörinästä - soundi sopii välittömästi osaksi Iced Earthia. Jos Barlow olisi yhtään keskinkertaisempi tulkitsija, sanoisin Blockia Iced Earthin ainoaksi oikeaksi laulajaksi, mutta eipä ole Barlow'n voittanutta sillä saralla. (Pitänee sivuuttaa muutama bootleg, joissa Demons & Wizardsin keikkoja on äänitelty, ja tokihan herrat vetivät pääbändiensä biisejä... luoja, armoa.) Kaikki kunnia Blockille: hänen tulkintansa on iso osa Dystopian erinomaisuutta, vaikka kovatasoisuus kumpuaakin ensisijaisesti Schafferin riffi- ja melodiakynästä.

Lyriikat ovat typeriä, mutta se kai pitäisi olla itsestään selvää, kun puhutaan Schafferista. Olisiko kuitenkaan liikaa pyydetty, että kun tehdään biisi Christian Balen tähdittämästä Equilibrium-leffasta, biisin voisi nimetä jotenkin ei-ihan-niin itsestään selvästi? Entäs biisi V for Vendettan pohjalta? Tai... Niin. Ei mitään luovuutta nimeämisessä saati lyriikoissa, mutta ongelma on melko pieni, kaiken huomioon ottaen. Toivon siitä huolimatta, että Schaffer ottaisi tällä alalla oppia Arjen Anthony Lucassenin Star One -prokkiksen levyistä, joissa jokaiset biisit kertovat jostakin leffasta/tv-sarjasta/kirjasta, mutta eivät yhtä rautalangasta vääntäen.

Dystopia on syy siihen, miksi Iced Earth on edelleen relevantti bändi. Se on kunnianpalautus, renessanssi. Kaduttaa, että missasin yhtyeen Suomen keikan levyä tukevalla kiertueella, mutta olin niin PA, ettei mitään toivoa repiä pariakymppiä ei-elintarvikkeisiin.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Edguy - Age of the Joker (2011)

Minulle Avantasia on aina se bändi, jota varten Tobias Sammet tekee musiikkia. Mitä enemmän olen Avantasiaan tykästynyt, sitä enemmän olen kokenut tarvetta paneutua myös Edguyn tuotantoon ja olen löytänyt joitakin hyviä, ajoittain erinomaisia levyjä - mutta vasta myöhemmin, aivan viime kuukausina. Vuoden 2004 Hellfire Club on kuuntelemistani levyistä ehdottomasti paras, mutta Mandrake ei myöskään ole hassumpi tuotos. Nämä levyt olen kuitenkin hankkinut sen jälkeen, kun olen blogissa ohittanut niiden ilmestymisvuodet, joten täysveriset käsittelyt jäävät tältä erää. Sen sijaan Age of the Jokerin olen ostanut jo tovi sitten ja se oli oikeastaan syy, miksi Edguyta pitkään kaihdoinkin.

Ensinnäkin, Age of the Joker on sävellyksellisesti heikkoa matksua. Tämä on ensimmäinen, toinen ja kolmas tärkeimmistä huomioistani levystä. Sillä, että levyn tyyli ei ole tuplabasaripoweria, ei ole mitään tekemistä musiikin laadun kanssa, vaikka uskon olevani tässä monien "mutta kun powerissa pitää olla tuplia" -umpimielisten genrejäärien kanssa toista mieltä. Kyllä, Age of the Joker on rokkaavampi levy kuin ne, joilla yhtye maineensa teki, mutta se ei ole lähtökohtaisesti puutos tai vahvuus, pelkästään ominaisuus vailla arvolatausta. Oikea ongelma on kappalemateriaalin laatu, ja siinä juurikin Sammet kompastuu: Age of the Joker on tylsä levy täynnä tylsiä biisejä, jotka eivät mene mihinkään eivätkä tarjoa mitään ainutkertaista kuulijalle.

Ajoittain levy naurattaa, kyllä, mutta siinäpä se. Robin Hoodissa on ihan hauskaa sanailua, samoin Two out of Sevenissä. Biiseinä ne ovat ylipitkiä ja tympeitä - etenkin sinkkulohkaisu Robin Hood olisi voinut hyvinkin olla melkein puolet lyhyempi. Mainitut ovat, uskoo ken tahtoo, levyn parempaa tarjontaa, sillä ainakin niillä on joku pointti (vaikka tuo pointti olisikin keskinkertainen kertosäe ja muutama hassunhauska säe). Rock of Cashelissä ei ole mitään pointtia, kuten ei myöskään Faces in the Darknessissa. Behind the Gates to Midnight World on noin viisi minuuttia liian pitkä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Jotakin - itse asiassa aika paljon - levyn tympeydestä kertoo se, että minä jätin ensikuuntelun kesken pyöreästi yhdeksänminuuttisen Behind the Gates to Midnight Worldin kohdalla. En tee mitään tällaista koskaan, sillä kokemus on osoittanut, että mielipide levystä kokee kovan kolauksen moisella hölmöilyllä. Vaatii siis melkoisen tympeää levyä, että tietoisesti rikon sääntöäni vastaan ja Age of the Joker on riittävän tympeä. Se oli tappaa mielenkiintoni Edguyta kohtaan lopullisesti - onneksi kokeilin myöhemmin muita levyjä ja ne ovat toisessa kategoriassa tämän hutilaukauksen kanssa.

Devin Townsend Project - Deconstruction (2011)

Devin Townsend Projectin alunperin neliosaisen elinkaaren kolmas osa, Deconstruction, ei ole kaikille. Siinä missä Addicted oli helpostilähestyttävä, pirullisen tarttuva diskohevilevy, Deconstruction on leviathan, muodoton hirviö, jolla on loputon määrä kasvoja ja persoonallisuuksia ja olomuotoja ja ilmiasuja. Jokainen kappale sisältää useita tunnetiloja ja tunnelmia ja pelkästään yhden biisin tunneskaalalla sävellettäisiin kokonaisia diskografioita keskinkertaisimmille bändeille. Deconstruction on pirullisen vaikea levy päästä sisälle, vaikka sen koukut tarraavat ensikuuntelulla takaraivoon eivätkä päästä irti, koskaan. Helpoimmillaan levy on hittihakuista jyystöä, mutta vaikeimmillaan järjenvastaisen kryptistä progea; kappaleiden kestot liikkuvat missä tahansa euroviisumitasta lähes seitsemääntoista minuuttiin ilman, että kumpikaan ääripää tuntuu itsetarkoitukselliselta tai tarpeettomalta. Se on myös aivan säädyttömän hyvä levy, kunhan sen hulluudesta saa kiinni.

Teemallisesti levy kuvaa Townsendin huumeongelman syvintä pohjaa, jossa maailmankuva ja tietoisuus hajoavat, purkautuvat paloiksi. Teema näkyy levyn musiikillisessa että lyriikallisessa ilmaisuissa ja irrationaalisilta tuntuvat tunnelmanvaihdokset ovat tärkeä palanen kokonaiskokemusta, jonka kautta Townsend pyrkii ilmaisemaan mielenmaisemaansa synkimpinä hetkinään. Etenkin levyn kolossaalisin biisi, lähes seitsemäntoista minuuttia kellottava The Mighty Masturbator, on esimerkki tästä näennäisen fokusoimattomasti poukkoilevasta sävellystyöskentelystä: akustiset osiot, julmetun raskaat riffit, tempovaihdokset, teknoväliosio out of fuckin' nowhere, gospel-kuorot, Ziltoidin monologi... kaikki mahtuvat samaan biisiin ilman, että ensikuuntelulla mikään sopii paikalleen, mutta myöhemmin mitään ei sallisi ottaa pois. Etenkin tekno-osio on aivan nerokas, niin kappaleen osa kuin omana kokonaisuutenaan! Levy heittää kierrepalloa kuulijalle ja juuri kun kuulija luulee pääsevänsä homman jujusta kiinni, pallo ottaa uuden kierteen - pakkohan tästä on pitää, tai ainakin arvostaa. Toinen esimerkki levyn kokonaisvaltaisesta hämmentävyydestä on ihan avausbiisi, intronomainen Praise the Lowered, joka on miksattu todella hiljaiselle - luulin soittimeni hajonneen, kun jouduin nostamaan volyymin moninkertaiseen tavallisesta - kunnes kasvoille isketään yksi rankimpia riffejä tässä olemassaolossa.

Deconstructionia voi yrittää analysoida ja paloitella kuin avaruusolennon ruumista, mutta se on turhaa ja levyn tarkoitusta vastaan sotiva: ei järjellä pidä selittää järjetöntä. Kun koko maailmankaikkeuden salaisuudet löytyvät juustohampurilaisesta, filosofis-metafyysisest selitykset on sivuutettava ja vain purtava kiinni. Jauhettavaa onneksi löytyy enemmän kuin riittävästi - paljon kertoo se, että en tässä tekstissä maininnut erinomaisia vierailijoita, levyn rakennetta, kansitaidetta, typografista ulkoasua kansivihossa, vaikka monien muiden levyjen käsittelyn olisin voinut rakentaa pelkästään yhden tällä kertaa sivuutetun asian ympärille.