lauantai 14. lokakuuta 2017

Motörhead - Aftershock (2013)

Kylmät faktat tiskiin: Aftershock on yksi Motörhead-levy lisää. Ne kaikki kuulostavat samalta ja ovat juuri sen takia niin hyviä/huonoja kuin kuulija tuosta soundista tykkää. Lemmy ei osaa laulaa, ainakaan 2010-luvulla, ja kuulostaa aivan saatanan hyvältä juuri sen takia - onhan hän Lemmy, ei sovi unohtaa. Biisit ovat niin tavanomaisia kuin Motörheadilla voi olla eli täysin yhtä karika- tai arkkityyppiä, mutta vittuako sitä kukaan muuta odottikaan/toivoikaan? Motörhead oli/on itsessään oma arkkityyppinsä, jolle harva - jos kukaan - halusi, toivoi saati kaipasi muutosta; aina kun bändi huojahteli mihinkään muutoksen suuntaankaan (Another Perfect Day tulee mieleen), fanien vastaanotto oli sen mukainen. Joskus levyt ovat parempia, joskus huonompia, mutta nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että jos yhtä diggailee, eivät muutkaan kovin kauas makualueelta eksy.

Periaatteessa haluaisin inhota tällaista mukavuusalueella samoilua, mutta perkele kun Motörhead on viihdyttävä bändi. Niin suoraviivaista räminää, että eihän jalan pakkoliikkeenomaiselle naputukselle tai päin nyökkäilylle mitään voi. Lemmyn tylytykset, suunnilleen melodian mukaisesti kulkeva mölinä on niin rujoa, että se on melkein kaunista. Jos tätä hienoutta ei tajua, ei Motörhead tule kolahtamaan - pelkäsin pitkään, että en tulisi koskaan käsittämäänkään yhtyeen hienoutta, mutta se, ainakin, on ollut tämän blogin suuri ansio minulle. Voit vaikka heti lukea tekstini 1916:sta, jota kirjoittaessa aloin käsittää bändin hienoutta, ja seuraavana päivänä ostettu Kiss of Death lujitti tuon ymmärryksen graniittiseksi.

Haluaisin inhota Motörheadia, koska se kuvastaa kaikkea sitä taantumuksellisuutta ja nostalgiahakuisuutta, joka vallitsee nykyään metalliskenessä. Haluaisin inhota Motörheadia, koska bändi on rakentanut koko uransa yhden ainoan levyn varaan ja sitten tehnyt luoja ties kuinka monta variaatiota samasta levystä. Juuri tämmöiset jättiläisbändit ja, etenkin, niiden fanit pakottavat uudet tulokkaat marginaaliin ja innovoimisen sijaan apinoimaan. Mutta kun en inhoa Motörheadia, vaan pidän siitä, suuresti, koska yhtyeen "vittuun kaikki, me ollaan me" -asenne on niin rock kuin olla ja voi ja Lemmy on hieno ukko ja... Lisää perään kaikki ei-nostalgiajohdannaiset perustelut, jotka stereotypinen Motörhead-fani voisi heittää ja siinäpä se oikeastaan onkin.

Aftershock on neljätoista biisiä Motörheadia. Mitä muuta sitä elämässään tarvitsisikaan?

P.S./Edit: Tietääkö kukaan, miksi tätä blogia luetaan hävytön määrä Italiasta? Nää tekstit on suomeksi, silti joka viikko tulee satoja klikkauksia Italiasta. En valita, lähinnä ihmettelen. Jos joku tietää, voi vapaavalintaisella keinolla välittää informaation allekirjoittaneelle.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Lost Society - Fast Loud Death (2013)

En usko olevani ainoa, joka tutustui Lost Societyyn festarikesän 2013 aikana. Minulle ensitapaaminen oli Tuskassa, aamupäivällä ja päälavalla, jonka yhtye omisti energiallaan, lapsellisella perseilyllä (roudari juoksi Piss Out My Assin aikana lavalle persepropin kanssa ja suihkutteli nestettä bändin ja yleisön päälle) ja hävyttömällä touhotuksellaan. Pakkohan bändi oli levymuodossakin tsekata, joten ostin silloin uunituoreen Fast Loud Deathin täyteen parinkympin hintaan. Ja, tiedätkö mitä? Olen kuunnellut levyä parin viime päivän aikana enemmän kuin koko edeltävänä melkein neljänä vuotena (taivas, onko siitä niin kauan!?) yhteensä.

Ei Fast Loud Death huono levy, sinänsä, ole, mutta se on puuduttava ja tylsää kuunneltavaa, koska Lost Societylla ei ole esikoislevyillään niinkään biisejä kuin vailinaisesti taltioitua live-energiaa. Biisit ovat pikemminkin viitekehyksiä energian purkamiselle kuin mitään analysoimisen arvoista kuulemista; en jaksa uskoa, että maailmassa on kovin montaa ihmistä, joka on istunut alas ja miettinyt, että aivan vain, näinhän Diary of a Thrashman toimii, tai että tuo samainen istahtanut kaveri olisi kuudennellatoista kuuntelukerralla oppinut arvostamaan E.A.G.:n kitarasooloilottelua. Ei, Fast Loud Death on, nimensä mukaisesti, nopeaa, äänekästä ja se myös kuolee nopeasti pois soittimessa, jos/kun kädessä ei ole kaljatölkki ja nousuhumala on haihtunut.

Samaan aikaan, kuitenkin, on harvoja levyjä, jotka sopivat täydellisemmin pieneen kivaan nousuhumalaan kuin Fast Loud Death, jos kaljoitteluseura on oikeanlaista Lost Societyn kaahaamiselle. Omassa tapauksessani moista tapahtuu liian harvoin, mutta tämän potentiaalin olemassaolo on tullut siitäkin huolimatta todistettua useita kertoja. Minulle musiikin ei pitäisi olla näin tiukasti tilannekohtaista, vaan minä kuuntelen musaa lähtökohtaisesti aina, jos se on sosiaalisti hyväksyttävissä eikä tuosta ajasta kuin marginaalinen siivu kulu kalja- tai siiderituoppi kädessä. Monikymmenkertaisesti useammin istun ruuhkametrossa haukotellen eikä Lost Societyn deliriumhuuruinen härdelli sovi moiseen mitenkään päin, vaan homma tuntuu teennäiseltä uhoamiselta ja päättömältä kohkaamiselta.

Onko Fast Loud Death nyt sitten hyvä levy vai ei? kysyt. Kyllä ja ei, mutta kiekon toimivuus ei riipu niinkään musiikista kuin kuuntelutilanteen kontekstista. Yleisimmin vertailukohdaksi nostettu Anthrax toimii paremmin arkikuuntelussa, koska heillä on moninverroin kiinnostavampia sävellyksiä. Silti pistäisin kaikki Lost Societyn keikalle, jos vaikka sitten kerran, koska eihän tätä musiikkia ole tarkoitettu hifiluureista luukutettavaksi, vaan keikkaympäristöön, nyrkkiä ilmaan puiden ja niskalihaksia kiusaten.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Lordi - To Beast or Not to Beast (2013)

Lordi ei ole huono bändi, vaikka sen levyt yhden nimeltämainitsemattoman hitin jälkeen eivät olleetkaan kovin kummoisia. Yhtyeen ensimmäinen levy, ensimmäisen kahden hitin kotilevy Get Heavy on edelleen varsin laadukas hard rock- / metallilevy, kunhan euroviisubändimaineen ja yhtyeen lapsellisen estetiikan ohi pääsee. Sen Yhden Hitin jälkeisistä levyistä jokainen on ollut (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta) samalla mutta eri tavalla huono: Deadache oli menestysdarralevy, Babez for Breakfast paniikinomaista damagecontrolia ja To Beast or Not to Beast syntyi Monsterimies-dokkarin kuvaamien vaikeuksien keskellä. Menemättä sen syvemmälle Mr. Lordin sekä bändin ongelmiin - katsokaa dokkari jos kiinnostaa - mutta rumpali Otusin (Tonmi Lillman) kuolema ei ollut ainoa vastoinkäyminen. Lordin bilehevi ja -rokki elää ja kuolee leppoisuutensa myötä (kuka oikeasti ottaa tosissaan biisejä I Luv Ugly tai Candy for the Cannibal?), ja jos ja kun meno bändissä ei ollut sävellystyön aikoihin kovin leppoisaa, musiikki ja, täten, sen kuuntelukokemus kärsii.

To Beast or Not to Beast ei ole hauska saati hyvä levy. Sillä on muutama ihan kelvollinen ralli, yksi hyvä ja liikaa turhaa paskaa, jotka toistavat kaikkia väsyneimpiä Lordi-trooppeja ja jos on kuullut jonkin aiemmista ja kiinnostavammista levyistä, tietää suunnilleen mitä luvassa on. Se hyvä biisi, Horrifiction, ei ollut levyn sinkkulohkaisu, koska ilmeisesti tylsä ja junnaava The Riff sopii paremmin radiorallatteluun kuin itsetietoisempi ja ovelampi biisi. Ne pari muuta muita parempaa biisiä, nimihirviö We're Not Bad for the Kids (We're Worse) sekä sopivan terapeuttinen Sincerely with Love - loput ovatkin sitten lähempänä The Riffiä tai, taivas varjele kuinka tylsä voikaan biisi olla, Something Wicked This Way Comesia.

Ongelma levyllä on se, että se ei ole hyvä, joo, mutta myös koska se kuulostaa liikaa samalta mutta huonommalta kuin vanhemmat levyt. Uudistumisen ja fanien karkoittamisen välinen balanssi on vaikea löytää ja vaikka Lordi siinä myöhemmin onnistuikin, vuonna 2013 askelia uudistumisen suuntaan ei oltu vielä otettu. Ikään kuin Mr. Lordi ja bändi olisi toivonut, että kyllä me uusi Hard Rock Hallelujah tai edes Would You Love a Monsterman? saadaan aikaan, kunhan vain pyöritellään riittävän pitkään samoja ideoita kuin aina aiemminkin. Maailma muuttuu, musiikin pitäisi muuttua mukana; jos huokaillaan yksistään menneisyyden perään, päädytään luovuuden degeneraatioon. Eipä sen enempää nykyisestä retrometallibuumista.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Lingua Mortis Orchestra - LMO feat. Rage (2013)

Levy, jonka nimi lipsahtaa huulilta kuin vahingossa, eikö niin? Ihan paska nimi, vaikka levyssä onkin ideaa. Ensin hitunen semivälttämätöntä taustaa: Rage teki -00-luvun ajan hyviä progeilevia ja toisinaan sinfonisen musiikin kanssa leikitteleviä hevilevyjä sekä muutamia, jotka eivät olleet niin hyviä; yhtyeen tuon aikakauden kiinnostavin levy, Speak of the Dead (2006) oli kiinnostava juuri ensimmäisen puoliskonsa liki puolituntisen sinfoniametallieepoksensa takia, kun jälkipuoliskon "perus-Rage" oli tylsää ja puhkisoitettua lallattelua. Ilmeisesti kitaristi Viktor Smolskilla, joka on klassisesti koulutettu miekkonen, oli suuri rooli sinfonisten elementtien mukaatuomisessa ja toteuttamisessa. Vuoden 2010 paikkeilla homma alkoi olla jo todella väkinäistä ja jakomielitautista, joten peli poikki ja uusi proggis tulille: Lingua Mortis Orchestra on tarkoitettu Ragen sinfonisemman ilmaisun kanavaksi, kun emobändi keskittyy suoraviivaisempaan runnomiseen. LMO feat. Rage on yhtyeen ensimmäinen ja tähän saakka ainoa levy, vielä noitavainoteemainen konseptilevy.

Viimeiset kaksi sanaa tuossa edellisessä kappaleessa pilaavat minulle levyn tyystin. Pidän Ragen sinfonisesta ilmaisusta ja Peavy Wagnerin ääni sopii siihen yllättävän hyvin, kunhan hän malttaa pysyä mukavuusalueella, mutta juuri noitavainoteema ampuu vittuuntumisen luodin suoraan polvilumpioon, että levy on jäännyt ostamisen jälkeen käytännössä vaille kuuntelua. Tiedän ongelman olevan vain ja ainoastaan minua koskeva, mutta silti, jo pelkkää biisilistausta katsellessa näkee, että kyllä vain, kaikki mahdolliset noitavainokliseet ovat esillä ja sekös ärsyttää. Jos joku ei vielä tiedä, olen kirjoittanut tietokirjan verran matskua noitavainoista ja niistä luodusta myytistä, joten tahtoisin ajatella, että tiedän hitusen aiheesta (kenties harhaluuloni murenee kirjan ilmestyttyä, kun kaikki alkavat googlailemaan jokaista heittoani, missaavat pointit täysin ja nillittävät triviaaleista yksityiskohdista, vaikka eihän internet koskaan moista mene tekemään...) Oli syy mikä tahansa, en jaksa kuunnella LMO feat. Ragea loppuun kuin vankassa humalassa, sillä lyriikalliset kömpelyydet ("It's the inquisition's law" paitsi kun ei ole, ei edes/etenkään kirja, johon epäilemättä viittaatte, saatana! Ja heti perään ollaan jo käännyttämässä pakanoita, vaikka... ÄÄÄÄÄÄRRGGHHHH!) pilaavat kokemuksen täysin. Ja, edelleen: ongelma on vain ja ainoastaan omassa päässäni ja ei saisi antaa moisten "ulkomusiikillisten" seikkojen häiritä, mutta kun häiritsee silti niin saatanasti... ja mistä lähtien lyriikat ovat olleet ulkomusiikillisia seikkoja, häh?

torstai 28. syyskuuta 2017

Ghost B.C. - Infestissumam (2013)

Ghost taitaa olla tällä hetkellä hyvällä tiellä kohti maailman suurimpia metalli-/rokkibändejä, ja kuten moiseen suosioon kuuluu, monille bändi ei vain aukea, ei sitten millään. Minä oli pitkään yksi noista pakanoista, jotka kieltäytyivät tajuamasta Ghostin erinomaisuutta, sillä vaikka yhtyeen estetiikka oli ja on pirun magea, musiikki ei kolahtanut. Liian poppia, liian vähän metallia, solisti Papa Emeritusin laulu on liian ohut - kaikki on liian vähän tai liikaa eikä mikään osu täysin kohdilleen. Näkökantani muuttui vuoden 2016 loppupuolella, kun kuuntelin Square Hammerin musiikkivideon kera ja tajusin, että biisihän on oikeasti helvetin hyvä; tuon biisin toimivuus kumpuaa yksityiskohdista, pienistä oivalluksista ja jipoista, jotka nostavat muutoin yksinkertaisen ja tylsänkin musiikin täysin toiselle tasolle. Square Hammerissa nuo jipot olivat ne tomi-iskut.

Tuo yksi, sinänsä mitätön oivallus, avasi minulle koko Ghostin hienouden salat. Ostin vaikeasti kirjoitettavan ja vielä vaikeammin lausuttavan Infestissumamin kesällä 2017 (varsin äskettäin, siis), koska, kuten olettaa saattaa, Ghostin levyt ovat jatkuvasti loppu levykaupoista, mikä johtuu (tietenkin) yhtyeen suosion jatkuvasta ja tasaisesta kasvusta, mikä patistaa mielipidettään panttaavat hankkimaan levyjä. Tuo Square Hammerin oivallus yksityiskohtien mittavasta painoarvosta Ghostin ilmaisulle pitää kutinsa täysin myös Infestissumamin kanssa: kuuntele vaikka keinuva Secular Haze, joka liikkuu jossakin siellä humpahtavan kirkkomusan, psykedeelisen rokin ja protometallin välimaastossa... ja silti biisihän on puhdasta poppia. Sama juttu kuin Square Hammerin tomi-iskut on Jigolo Har Megiddon bassokuvio, Ghuleh / Zombie Queenin poppitaputtelurytmi (tap-taptap-tap-taptap jne.), ja niin edelleen. Levyn paras biisi, ainakin tämän hetkisen näkemykseni mukaan, on hävyttömän tarttuva Year Zero.

Ghost on niitä bändejä, jotka joko tajuaa täysin tai sitten ei ollenkaan ja käyttää aikansa ihmettelemällä muiden intohimoa tai mielipuolisuutta lähentelevää innostusta. Alan (vihdoin?) siirtyä ryhmästä toiseen... kunhan vain löytäisin yhtyeen kolmoslevy Melioran, sillä esikoinen ei kiinnosta. Jos kolmoskiekko on läheskään sitä tasoa, kun toivon ja luulen sen olevan, kutsukaa mua mielipuolisuutta lähentelevällä innostuksella bändiä diggailevaksi häiskäksi.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Dynazty - Renatus (2013)

Dynazty on rikollisen huonosti tunnettu bändi. Yhtyeen kolme ensimmäistä levyä eivät ole mitään, mistä kannattaisi kirjoittaa kotiin pitkiä ja ymmärryskyvyn ylittäviä kirjeitä, mutta neloslevy Renatus on. Bändi aloitti veivaamalla tavanomaista ja keskinkertaista rokkiheviä, mutta Renatusilla homma lähti toiselle tasolle: progeilevalle, powerista vaikutteita ottavalle melometallille on aina tilaa maailmassa, etenkin kun homma tehdään näin hyvin. Jo pelkästään ensimmäinen biisi, Cross the Line, vetää sellaiset lukemat mittareihin, että heikompia hirvittää ja syystäkin. Minulle juurikin avausraita, yhdistettynä kakkosbiisi Starlightiin sekä päätösraitaan A Divine Comedy ovat levyn kulmakiviä, vaikka missään välissä homma ei hajoa käsiin. Voin yrittää kuvailla soundia vielä parilla sadalla sanalla, mutta se ei tule tekemään oikeutta sille, miltä Renatus kuulostaa, koska vaikka bändi ei sinänsä tee mitään uutta, se onnistuu kasaamaan tutuista aineksista erittäin makoisan sopan.

Tutustuin Dynaztyyn vasta vitoslevy Titanic Massin kautta, koska sain em. kiekon arvosteltavakseni Imperiumin kautta. Jo arvostelua tehdessä tsekkasin Renatusin ja käsitin, että vaikka Renatus on erittäin hyvä levy, se ei ole niin hyvä kuin Titanic Mass. Yritän olla sanomatta liikoja arvostelemastani levystä, koska se on tulossa vastaan myös blogin tiimoilta, mutta karrikoiden voi sanoa, että kaikki mikä on Renatusilla hyvää, on Titanic Massilla parempaa. Mutta, tässäpä paradoksia kerrakseen, huomaan kuuntelevani useammin Renatusta kuin Titanic Massia, ainakin tätä nykyään. Keväällä 2016 Titanic Mass oli soittimessani niin säädyttömässä tehotykittelyssä, että taisin kuluttaa sen lähes puhki.

Renatus on kovatasoinen mutta aavistuksen epätasainen levy. (Wau, mikä virke taas... Paradoxes inbound!) Esimerkiksi The Northern End on alkanut ärsyttää mitä enemmän levyä olen kuunnellut, myöskään Sunrise in Hell on kaukana levyn parhaista hetkistä ja Unholy Deterrentin unohdan aina kun en katso biisilistausta. Lisäksi, jos en muuten ole puhunut itseäni liikaa pussiin, levy on aavistuksen liian yhtä nuottia; ronskimpi variaatio kappaleesta toiseen ei olisi pahitteeksi. Eikä olekaan, mutta puhutaan siitä sitten joskus myöhemmin lisää.

Deathchain - Ritual Death Metal (2013)

Deathchainin kaksi ensimmäistä levyä iskivät kuin paristakymmenstä nykistä koostettu jättinyrkki, ja pidän edelleen Deathrash Assaultia yhtyeen parhaana tuotoksena. Vuoden 2007 Cult of Deathilla bändi muutti tyyliään döödis-sävyisestä rässistä selkeämmin kuolometallin suuntaan, ja kehityskaari on jatkunut jokaisella levyllä siitä alkaen päättyen kirjoitushetkellä tuoreimpaan Ritual Death Metaliin, joka on käytännössä tyylipuhdasta kuolometallia. Biisit ovat pitkiä, koukeroisia ja lyriikalliset aiheet haetaan H.P. Lovecraftilta, joten missään nimessä uniikkia meininkiä Ritual Death Metal ei tarjoa. Ei se silti huono ole, älkää ymmärtäkö väärin, mutta siitä huolimatta tulen laittaneeksi soittimeen Deathrash Assaultin noin kolmetoista kertaa useammin kuin Ritual Death Metalin.

Huoh. Kirjoitin juuri äsken arvostelun Imperiumiin ja näyttää jääneen ns. arvosteluvaihde päälle. Pitää muistutta itseä siitä, että tämä blogi ei ole levyarvioita varten, vaan levystä kumpuavalle pohdiskelulle ja paskalle tajunnanvirtamaiselle vuodatukselle varattu venttiili. Pitäisi varmaan hakata sata sanaa silkkaa dadaa alle, sanoa sitä blogiformaatin rikkomiseksi ja heilutella keskisormea sovinnaisuudelle. Lisäksi se, että tuskailee blogitekstin kanssa viikkotolkulla, ei ole hyvä merkki ajankäytön järkevyyden puolesta, puhumattakaan siitä, että maailmassa ja elämässä on isompiakin stressiä ansaitsevia aiheita kuin joku typerä blogini. Pitäisiköhän sitä sanoa jotain lisää levystä ja jättää tämä tekstikappale tämmöiseksi irralliseksi ja mukahauskaksi välisoitoksi - palata asiaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan?

Koska Ritual Death Metalissa ei ole musiikillisesti mitään erikoisempaa, tahdon nostaa hattua levyn komealle ja erilaiselle kansitaiteelle sekä koteloinnille. Svart Recordsilla on ollut tapana tehdä todella komeita levyjä (siis nimenomaan visuaalisesti komeita), ja Ritual Death Metalin hieno kansikuva, kullanvärisesti kimalteva bändilogo ja takakansitekstit sekä muutenkin erittäin onnistunut art dircetion ansaitsee kaiken mahdollisen huomion. Okei, ulkomusiikillinen seikka, mutta mielestäni ei pitäisi unohtaa, että vaikka pääasia aina on (tai ainakin pitäisi olla) musiikki, myös kansitaiteella ja ulkomusiikillisilla seikoilla on roolinsa estetiikassa sekä kuuntelukokemuksessa. Ainakin minulla on ollut tapana käydä lyriikkavihkoa läpi, kun kuuntelen levyä ensimmäistä kertaa ja jos tuo vihkonen on rumasti toteutettu, se jää mieleen ja vaikuttaa täten mielipiteeseen levystä, vaikka kuinka marginaalisesti. Kansitaiteen komeus ei muuten tule perille tuosta pienestä ja värivammaisesta (saako moista termiä enää edes käyttää?) pikkukuvasta.