torstai 1. joulukuuta 2016

Iron Maiden - The Final Frontier (2010)

Olen sanonut sen jo useasti ja aion sanoa vielä monta kertaa, mutta reunion-Iron Maiden teki kolme kovaa kiekkoa. Ihan oikeasti, no joke, I ain't shitting you, etc. Brave New World, Dance of Death ja A Matter of Life and Death ovat laadukkaita levytyksiä, joista jokainen kuulostaa Iron Maidenilta vaikka tuokin musiikilliseen palettiin lisäsävyjä. Jokaisella mainituista levyistä on ongelmia - kokonaisia susipaskoja ralleja - eikä niitä voi pitää kultakauden tuotosten tasoisina mestariteoksina, mutta ne eivät ole ansainneet metafyysiseen niskaan satavaa paskaa. Kyllä, ne eivät eivät kuulosta samalta kuin Powerslave tai The Number of the Beast ja helvetin hyvä niin, sillä jos em. levyt tehtäisiin nykypäivänä, ne kuulostaisivat väärältä, perverssiltä nostalgiakalastelulta - aika kuluu ja maailma muuttuu ja sen pitäisi näkyä musiikissa. Iron Maiden kasvoi kertyneiden vuosien mukana menneisyydessä jumittelun sijaan - ja siitä, jos jostain, Iron Maiden ansaitsee hatunnoston.

The Final Frontier on vastaavasti paskaa. Ihan oikeasti, no joke, I ain't shitting you, etc. Levyltä löytyy kaksi biisiä, joilla on mielestäni mitään asiaa kestosoittolistalle - Isle of Avalon ja erinomainen päätöseepos When the Wild Wind Blows, joka kuuluu henkilökohtaiseen Iron Maiden top 25 -biisilistaan - ja loput voisi sivuuttaa pelkäksi äänisonnaksi. Joo, joukossa on hyviä juttuja siellä-sun-täällä, mutta mikään muista biiseistä ei pääse lentoon kuten A Matter of Life and Deathin keskinkertaisemmat rallit pääsivät. Etenkin inhoan, antaumuksella täysin turhaa The Man Who Would Be Kingiä, joka on vielä luvattoman pitkä ja tylsä ja kaikin tavoin perseestä. Samalla kun biisimatsku on ottanut ison harppauksen turhanpäiväisyyden suuntaan, Bruce Dick-in-son (olen varmaan tehnyt tämän saman älykkään vitsin aiemmin, mutta menkööt, fuck it) on menettänyt äänensä. Kun Bruce pysyy keskirangellaan, homma toimii vielä ihan siedettävästi, mutta jokainen harppaus ylä- tai alarekisterin suuntaan muuttuu sietämättömäksi yliyrittämiseksi ja monkumiseksi. (Kuuntele Mother of Mercy ja sano, että olen väärässä, I dare you motherfucker!) Ikä tulee meille kaikille taakaksi, mutta olisin toivonut bändiläisiltä Brucen rajoittuneemman äänen parempaa huomioimista. Sittemmin, toki, Bruce on alkanut kuulostaa yhä paskemmalta ja viimekesäinen Wacken-keikka jäi osaltani kesken, kun eihän sitä määkynää jaksanut kuunnella.

Se, että The Final Frontier on huono levy, ei ollut väistämätön lopputulema, koska yhtye teki levyn pitkälti samalla reseptillä kuin A Matter of Life and Deathin ja tyyliltään levy on suoraa jatkumoa edeltäjälleen. Mutta kun biisit eivät ole hyviä, ne on raavittu kasaan ties mistä jämä-ämpäristä, ja levy ei onnistu maalaamaan mielikuvia tai kertomaan tarinoita - se vain alkaa, kuluu (aika pitkään, vielä) ja loppuu, muutamalla huomattavalla poikkeuksella, toki. Onneksi levy ei ollut Iron Maidenin ensimmäinen harppaus paskaämpäriin, koska muuten se olisi ollut todella karu c-c-c-combobreaker!

tiistai 29. marraskuuta 2016

Helloween - 7 Sinners (2010)

Tämä viikko - ja kuukauskin, to a lesser degree - on ollut aivan älytön. Kuten taisin edellisessä tekstissäkin avautua, olen sännännyt sängystä töihin ja töistä sänkyyn, vain vaivoin ehtien välissä hoitaa "välttämättömät" (= romaanin ja tietokirjan) kirjoittamiset. Olen rankasti jäljessä omasta (eli keinotekoisesta) Impe-aikataulusta, koska en ole ehtinyt kuunnella musiikkia riittävän huolella muodostaakseeni kunnon mielipidettä tai saadakseni irrotettua puolesta tunnista tuntiin arvion kirjoittamiseen. Jo se, että nyt ehdin kirjoittaa tämän blogitekstin vaati kompromisseja tietokirjan työstämisen kanssa. Veikkaan, että kun jälkikäteen ajattelen tätä syksyä, muistan vain helvetillisen kiireen sekä rästiin jääneet "sekundahommat". Tästä syystä blogini on käynyt todella hitailla kierroksilla kuluneen kuukauden - mistä syvimmät pahoitteluni.

Helloween askelsi siinä määrin turhanpäiväisyyden äärellä kahden levyn verran, että jätin vuoden 2007 Gambling with the Devil -lätyn tsekkaamatta ilmestyessään ja olen tähän päivään mennessäkin kuunnellut sen vain muutaman kerran taustalla (enkä, siis, omista edes kyseistä kiekkoa). Sen sijaan 7 Sinners, joka lupasi sinkkubiisillään Are You Metal? sekä markkinoinnissaan räväkämpää, rankempaa ja synkempää Helloweeniä kuin mikään, mitä yhtye oli tehnyt erinomaisen The Dark Riden jälkeen, sai minut jälleen mukaan kurpitsakoukkuun. Hankin levyn melko pian ja tajusin, että vaikka kyseessä ei ole The Dark Ride 2.0, on se silti parasta Hilloviiniä kymmeneen vuoteen. Koukut, melodiat ja kokonaisuus ovat kohdillaan - levy kuulostaa freesiltä mutta silti tutulta. Ei se Helloweenin paras levy ole, ei edes tällä vuosituhannella, mutta kuitenkin huomionarvoinen yritys poppoolta, jolla on melko krooninen tapa toistaa itseään kuoliaaksi.

Kysymys, joka minulle nousee 7 Sinnersin kaltaisista kevyistä tyylillisistä irtiotoista, on seuraava: ovatko ne todella kannattavia bändille? Musiikillisesti tasonnosto ja sivuaskel (joskaan ei, aina, harha-askel) ovat taiteellisilta ansioiltaan hyviä juttuja, mutta mites noin myynnillisesti? Eikö paremman musiikin pitäisi, maalaisjärjellä ja puhtaan naiivilla intuitiolla, korreloida parempia myyntejä? En ole oikeasti yhtään varma tästä hatarasta premissistä, koska etenkin metallimusiikissa tuntuu vallitsevan pysähtyneisyyden ihannoin kulttuuri. Bändi, joka järkähtämättä tai musiikillisesta degeneraatiosta huolimatta, tekee vain yhtä juttua, on ihannoitavampi tapaus kuin soundiaan kehittävä verrokki. Aina kun yhtye ottaa "liian rajun" irtioton siitä, mihin fanikunta on tottunut, levy leimataan välittömästi paskaksi, koska se ei ole lisää sitä samaa vanhaa paskaa. Ei, jokaisen bändin ei tarvitse alkaa väsäämään omaa Black Albumiaan tai Luluaan tai The X-Factoriaan, vaan puhun pelkästään kuulijoiden urautumisesta mukavuusalueelleen. Minusta on paljon kiinnostavampaa, kun yhtye riskeeraa jotain - tekee jotakin sellaista, mitä kuulijana en osaa odottaa, koska silloin kohtaan jotakin uutta. AC/DC vääntää (edelleen) samaa biisiä levyllisen, Sabaton junnaa paikallaan, Iron Maiden kiertää kehää. Vain Metallica tuntuu olevan isoista rock- ja metallibändeistä sellainen, joka tohtii tehdä jotakin odottamatonta. Vaikka, viimeisen neljännesvuosisadan aikana, odottamaton on ollut musiikillisilta ansioiltaan parhaillaankin keskinkertaista ja pahimmillaan... Puistattaa.

torstai 24. marraskuuta 2016

Gamma Ray - To the Metal! (2010)

Päivät, mihin katoatte! Aika, miksi kiirehdit käsistäni!

Olen ollut aivan kohtuuttoman kiireinen viime aikoina, mikä näkyy myös blogin tekstien julkaisu- ja kirjoitustahdissa. Olen tällä hetkellä täyspäiväisesti ansiotöissä, kirjoitan kahta käsikirjoitusta sekä yritän jopa joskus rentoutuakin - näiden lisäksi tunnit vuorokaudessa eivät riitä blogitekstien ja Impen levyarvioiden kirjoittamiseen. Lupaan, että kunhan aikataulut hieman antavat periksi (eli kun saan ainakin toisen kässärin käsistä), 500 and 1 kokee loppurutistusrenessanssinsa. You can count on that, bitches!

Gamma Ray oli kymmenen vuoden ajan täysin erehtymätön, kunnes Land of the Free pt. II tapahtui. Ei sekään nyt huono levy ole, mutta kaukana hyvästä - tai ainakin edeltävistä tuotoksista. Levyllä oli pari aivan timanttisen hienoa raitaa, mutta kokonaisuutena paketti hajosi käsiin. Kömpelösti nimetty To the Metal! on tismalleen samanlainen keissi: levyltä löytyy jokunen häkellyttävän kova ralli - etenkin Empathy sekä Mother Angel ja Kiske-vierailunsa voimalla All You Need to Know - mutta siitä puhuminen samassa yhteydessä Somewhere Out in Spacen tai Land of the Freen tai edes Majesticin kanssa tuntuu väärältä, pyhäinhäväistykseltä.

Kyllä, Kai Hansenin melodiataju on tallella, riffit rullaavat kivasti paikoilleen ja niin edespäin, mutta kun hommasta puuttuu into, näyttämisenhalu sekä Se mystinen Jokin. Kaikki biisit on jo kuultu ennen kuin levyä edes kuuntelee läpi. Jotkut varmasti pitävät tästä - että tietää, mitä saa - mutta minulle se ei riitä; homma haiskahtaa antiluovuudelta, taiteilijuuden (on se sana, mutta onko se noin, en tiedä) luovutuskuolemalta. Se, että Gamma Ray tekee parhaan Manowarin biisin moneen vuoteen (nimikkobiisi siis kuulostaa hitusen Manowarilta), ei kerro niinkään kyseisen sävellyksen erinomaisuudesta kuin Manowarin vielä syvemmästä alennustilasta. Kyllä, tiedän kehuneeni Gods of Waria, mutta pidän sitä harha-askeleena Manowarin vuonna 1996 alkaneella marssilla täydelliseen merkityksettömyyteen.

Minulla ei ole mitään hyvää syytä kuunnella To the Metal!:ia Majesticin sijaan. Ei niin mitään. Kenties haluan pyöräyttää Empathyn tai Mother Angelin kertaalleen läpi, mutta mitään levyn puolivälin jälkeen siihen en tarvitse. Vaikka kiekko ei ole totaalipaskaa, se esittelee Gamma Rayn polvillaan, luovuttamassa, eikä se ole kaunista katsottavaa.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Finntroll - Nieflvind (2010)

Ah, Finntroll, ruotsin opintojeni moninkertainen pelastava peikkoenkeli ja bändi, jota en tajua. Olin siinä uskossa ja toivossa, että levykokoelmastani löytyisi vain kaksi Finntrollin levyä, Jaktens Tid sekä Nattfödd, mutta olin väärässä - tämä ei johdu siitä, että olisin sellainen levyhamsteri, etten enää pysyisi kärryillä mitä on milloinkin tullut hankittua, vaan että kaikki Finntrollin levyt (samoin kuin Nasumit ja Northerit) ovat tulleet kokoelmaan silloin, kun muutimme tyttöystäväni kanssa yhteen kesällä 2013. Siitä vajaa 700:sta levystä, jotka omaan, noin parikymmentä on tyttöystäväni mukaan tuomia ja hankkimia. Nieflvind on levy, jota en usko kuunnelleeni kertaakaan ennen tämän blogitekstin valmistelua - tämä kertoo siitä, kuinka innokas peikkohumppahevin diggailija olen.

Käsi ylös kaikki, jotka yllättyvät, kun sanon etten vieläkään käsitä Finntrollia. Ei se humppa vain osu pirtaani, vaikka kuinka kristittyjä metsästävillä peikoilla ja örinällä maustettaisiin. Jo ensimmäisestä varsinaisesta kappaleesta, Solsagan, alkaen ärsytyskertoin nousee katon tuntumaan eikä laskeudu sieltä kuin hetkittäin. Kaikki kilinät, kolinat, hai-jai-jai-jai-huutelut sekä pomppumeininki (tämä on olevinaan ovela viittaus takavuosien lastenmusiikkijättiläiseen, joka pyrki saamaan kaikki intoutumaan kengurumeiningistä) särähtävät korvaani kuin rumpukalvon läpi työnnettävä kaksikymmentä tuumainen jääpiikki. Jos touhusta riisuttaisiin kaikki turhat kikkailut ja krumeluurit, kenties pitäisin levystä ja bändistä enemmän, mutta nyt ne hyvät melodiat, riffit ja ideat kourrutetaan niin sietämättömällä munanhipelöinnillä, että taidan suosiolla jättää tämän hupijunan ensimmäisellä asemalla.

Aina tasaisin väliajoin Nieflvind antaa Henri "Trollhorn" Sorvalin sävelkorvan paistaa rakosten väleistä ja näinä hetkinä homma toimii. Det frusna munnenin alku, esimerkiksi, on ihan mukava rypistely - joka toki menee kaivoon melko pian, kun kakkoskikat heitetään kehiin. Vastaavasti Ett norrskendåd alkaa enemmän kuin vähän Moonsorrow'n Pakanajuhlaa muistuttavalla pillipiiparimelodialla, mutta muuttuu säkeistöään varten menevämmäksi ja vähemmän rasittavaksi. Näitä hetkiä on siellä sun täällä, mutta kun lopetan levyn kuuntelun, huomaan muistavani vain ärsytystä ja hyvät hetket jäävät turhan nopeasti unholaan.

Olen varmaan liian kriittinen tai mulkku Finntrollia kohtaan, mutta homma ei yksinkertaisesti osu makuhermooni. Ei, korjaan: homma voisi osua makuhermooni, mutta kaikki ylimääräinen kuorrutus pilaa muuten oivalliselta vaikuttavan kakun. Olisin jopa valmis antamaan anteeksi ruotsinkieliset lyriikat, jos turhat tarpeeton schaisse riisuttaisiin pois - ja tämä on kaltaiseltani yläasteen ja lukion ruotsinkirjat kevään tullessa pallogrillissä polttaneelta jäbältä aika kova myönnytys.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Dark Tranquillity - We Are the Void (2010)

Dark Tranquillityllä oli kolmen levyn mittainen renessanssi, minun silmissäni. Valitettavasti sen, kuten niin monen muunkin asian tässä elämässä, piti päättyä jossain välissä, ja yhtä valitettavasti se päättyi We Are the Voidin myötä.

Ei, We Are the Void ei ole kasa liekehtivää paskaa, vaan heikko verrattuna kolmeen sitä edeltävään kiekkoon. Levyltä löytyy kaksi kappaletta, joita pitäisin suorastaan erinomaisina - verrattuna ihan mihin vain - mutta loput materiaalista ovat turhan... meh. Ne eivät ole huonoja, mutta kolmen levyn timanttiputken jälkeen ne painautuvat muistikuviin tympeinä ja merkityksettöminä. Ehkä asetan tässä Dark Tranquillityn "renessanssilevyt" jollekin jalustalle, jolle ne eivät monien mielestä kuuilisikaan, ja leimaan väkisin kaiken muun yhtyeen tuotannon heikoksi, kun kepin nokkaan asetetut kiekot muuttuvat musiikista joksikin muuksi, joksikin suuremmaksi.

Tästä tuleekin mieleeni erikoinen pointti - tavallaan retorinen kysymys. Jos bändi X tekisi pelkästään timanttisen kovia levyjä, tuntuisivatko ne levyt todella niin hyviltä kuin ne ovatkaan? Okei, kysymyspointti pitää sisällään absurdin oletuksen, että jokin bändi tekisi pelkästään hyvää muusiikia (mitä mikään bändi, King Diamondia lukuun ottamatta [koska KD on elämä], ei ole tehnyt), mutta leikitään, pyöritellään ajatusta hitusen. Jos kaikki levyt todella olisivat suunnilleen yhtä hyviä ja timanttisia, millä perusteilla fani valikoisi suosikkinsa? Koska eihän kukaan oikeasti pidä kaikista erinomaisista levyistä yhtä paljon - en minäkään pidä Dark Tranquillityn renessanssilevyistä yhtä paljon, vaan Damage Done on eittämätön suosikkini - joten jokin rankkaus keskenään objektiivisilta ansioiltaan identtisten levyjen välille syntyisi.

Tässä tulemme, jälleen, yhteen suosikkipointeistani musiikin kuuntelusta ja diggailusta: kuulijan kokemukseen, elämäntilanteeseen, ensikuunteluun ja ihan vain fiilikseen. Minulle Damage Done on DT:n timanttisen kovista levyistä timanttisin, koska löysin sen elämässäni oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Vaikka Character ja Fiction ovat aivan yhtä erinomaisia, joskin erilaisia, ne eivät ole koskaan puhutelleet minua samalla tavalla, sillä en kuunnellut niitä kertaakaan kävellessäni räntäsateessa koulubussipysäkiltä kotiin ja pakonomaisesti soitattaen pelkästään yhtä biisiä, kunnes osasin sen sekunnilleen ulkoa. En kuunnellut kahta muuta levyä teini-ikäisen vimmalla, vaan tutustuin niihin kriittiset pari vuotta myöhemmin, jolloin ne olivat enää vain levyjä, eivät sen enempää tai vähempää kuin erinomaisia levyjä. Hypoteesitilanteessa, jossa yhtye tekisi pelkästään hyviä levyjä, poppoon jokaisella levyllä olisi vannoutunut fanikunta, joka paapoisi suosikkilevynsä erinomaisuutta, koska heille yksi levy osui parempaan ja oikeampaan hetkeen kuin muut. Tämä liittyy ns. Master of Puppets -efektiin: levy saa maineen "maailman parhaana levynä", koska se on ollut monille ensimmäinen todella kovaa kolahtanut metallilevy, vaikka objektiivisilta ansioiltaan kiekko olisikin/onkin puutteellinen.

Ei, nostalgiassa ja levyn osumisessa soittimeen oikeana hetkenä ja oikeassa mielentilassa ei ole mitään väärää. Silti toivoisin ihmisiltä oman nostalgian ja tunnelatauksen huomioimista, ennen kuin he julistavat mitään levyä maailman parhaaksi sen takia, että se oli heille ensimmäinen metallilevy. Näitä täysin arvottomia kommentteja tulee luettua enemmän kuin laki sallii.


Niin, We Are the Void. Öö... Ihan kiva levy. Iridiumin ja The Fatalistin lisäksi ei juuri erityistä mainittavaa.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Cradle of Filth - Darkly, Darkly, Venus Aversa (2010)

Minulle Cradle of Filthin uusi tuleminen, parin heikon levyn jälkeinen renessanssi, alkoi Godspeed on Devil's Thunderilla. Levyllä oli voimaa, dramatiikkaa ja ideaa enemmän kuin kahta sitä edeltävällä... no, puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, paskakasalla. Ei sekään mikään mestariteos ole - ainakaan joutuessaan vertailuun vuosien 1996-2003 välisiin levytyksiin - mutta silti roima tasonnnosto. Darkly, Darkly, Venus Aversa on (huonon nimensä lisäksi) pitkälti Godspeed...:in toinen puolisko: yhtyeen omien sanojen mukaan feminiinimpi versio edeltäjästään. Samalla se on onnistunut levy, joka kuulostaa juuri siltä, mitä "feminiimpi Godspeed..." antaa ymmärtääkin.

Silti, jostain syystä, en tule tarttuneeksi Darkly...:n kovin usein. Oikeastaan en juuri koskaan, kun taas Damnation and a Day ja jopa Godspeed... pyörähtävät soittimessa tasaisemmin. En tiedä tarkkaa syytä tähän, jos mitään tarkkaa syytä on edes olemassa.

Ensimmäisen kuuntelun jälkeen olin aivan innoissani levystä: hehkutin sitä jopa yhtyeen parhaana tuotoksena muutaman kuukauden ajan, ja mielikuvissani säilyi kirkkaana tunne, joka minulla oli ensikuuntelulla. Siitä huolimatta en tullut juuri kuunnelleeksi Darkly...:ä; se jäi hyllyyn, epätasaisin väliajoin päätyen soittimeen, kuulostaen pelkältä kalpealta aavistukselta siitä muistikuvan mestariteoksesta. Silti en koskaan perunut sanojani, vaan pidin kiinni ensikuuntelun vaikutelmasta, koska enhän minä ole koskaan väärässä enkä tee vääriä johtopäätöksiä ensikuuntelulta, vaan makuni on ja arviointikykyni on, tunnetusti, erehtymätön.

(Kuivaa naurua, paljon.)

Darkly... ei ole huono, silti, mutta se on levy, johon ei ole mitään syytä palata. Siltä puuttuu... merkitys. Kappaleet lipuvat ohi - melodiat, riffit ja sanoitukset ovat kelvollisia, jopa hyviä, mutta kovin kuultuja - ja kun levy päättyy, on vaikea palauttaa mieleen oikeastaan ainuttakaan koukkua, yhtäkään selvää kertosäettä tai melodiaa. Paitsi, tietenkin, hittibiisimuottiin pakotetusta Forgive Me Father (I Have Sinned):in - edellislevyn The Death of Loven B-luokan klooni - joka on väkivalloin pakotettu tarttuvaksi. Levy on, yksinkertaisesti, vain yksi Cradle of Filth -levy lisää. That's it. Se ei tuo mitään uutta paletille, vaikka mitään osa-aluetta ei olekaan ylenkatsottu. Se ei tarjoa mitään, mitä aiemmat levyt eivät jo antaisi.

Ennen kuin aloin kuunnella Darkly...:ä tätä tekstiä varten, todella toivoin pitäväni siitä. Muistan yhtä kirkkaasti, kuinka hienon fiiliksen se tarjosi minulle viitisen vuotta sitten ensikuuntelulla, ja halusin osoittaa sen pitävän paikkansa. Mutta kun ei, ei niin millään. Huoh.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Blind Guardian - At the Edge of Time (2010)

Yksi tähänastisen elämäni odotetuimpia levyjä on ollut Blind Guardianin At the Edge of Time. Katselin metafyysinen muna pystyssä studioklippejä Youtubesta ja yleisesti vain mehustelin kuulemillani faktahippusilla. Näin kovan odotuksen jälkeen lähes kaikki levyt maailmassa olisivat pettymyksiä tai niin varauksettoman faniuden läpikyllästämiä, ettei levyn oikealla tasolla ole mitään merkitystä. Uskaltaisin väittää, että At the Edge of Time ei kuulu kumpaankaan mainituista kategorioista, vaan se on aidosti Blindin paras levy sitten... No, minähän olen pitänyt kaikista yhtyeen levyistä paitsi A Twist in the Mythistä, joten kun sanon levyä parhaaksi sitten Imaginations from the Other Siden, se tarkoittaa paljon, todella paljon.

Tärkein syy (kaikkien hyvien levyjen takana, I might add) At the Edge of Timen erinomaisuuteen on sen poikkeuksellisen vahva kappalelistaus: levyltä ei löydy yhtään huonoa biisiä, vaikka kolme (valitettavasti peräkkäistä) biisiä hiukan heikompia ovatkin. Valkyries, Control the Divine ja War of the Throne ovat, epäilyksettä, levyn ei-niin-onnistunutta antia, mutta niidenkin heikkous on vain suhteellista: melkein millä tahansa muulla levyllä Control the Divine olisi se kirkkain timanttiralli. Kolmikosta ainoa, jonka leikkaisin kokonaisuudesta pois, on pianoballadi War of the Throne, koska levyllä on jo paljon parempi ja kiinnostavampi balladi, Curse My Name, joka lukeutuu yhtyeen hienoimpiin tunnelmapaloihin.

Sitten siihen liki-kritiikittömään ylistykseen, jota olen tähän mennessä pohjustanut. Jos kymmenestä rallista kolme on suhteessa hiukan heikompia, loput seitsemän eivät anna vastarinnalle mitään armoa. Löytyy massiivisia, mahtipontisia palasia puhdasta neroutta (Sacred Worlds, Wheel of Time), nopeampia ralleja, jotka olivat muutaman levyn mittaisella tauolla (Tanerlon (Into the Void), Ride Into Obsession, A Voice in the Dark) sekä progepyörittely Road of No Release. Hands down, parasta Blind Guardiania viiteentoista vuoteen, ajoittain koskaan. Omat suosikkini ovat (osin aiheensa puolesta) rivakka Ride Into Obsession sekä päätöseepos Wheel of Time. Molemmat suosikkini käsittelevät lyriikoissaan Robert Jordanin Wheel of Time -fantasiasarjan (joka on yksi parhaita tarinakokonaisuuksia, johon olen koskaan törmännyt) teemoja, etenkin Randin [spoileria!] mielen jakautumista sekä Shai'tanin houkutusta [/spoilerit]. Juuri näissä biiseissä levy nousee täysin toiselle tasolle, ohittaen jopa kaikki yhtyeen aiemmat mestariteokset, jos tälläinen kanta on edes sallittavaa sanottavaa, niin kanonisoituja yhtyeen levyt 1990-1998 ovat.

At the Edge of Time on pakko-ostos melo- ja sinfoniametallifaneille. Tietenkin näkökulmaani sumentaa se, miten suuren merkityksen levy on minulta saanut vuosien mittaan (jääköön tämä kommentti avaamatta tässä sen kummemmin), mutta en ole kuullut mistään, muutamaa ikuista vastarannankiiski-inisijää lukuun ottamatta ("yhyhy, eihän tämä kuulosta samalta kuin Imaginations from the Other Side, yhyhy, paskaa"), että kukaan olisi ollut pitämättä levystä. Sekin kertoo paljon... kuten levykin. Just trust me.