torstai 17. elokuuta 2017

Amaranthe - The Nexus (2013)

Aikoinaan, sen on täytynyt olla 2012, Amaranthe oli jotakin uutta ja yllättävää ja jännittävää ja ärsyttävää. Monille naavaparroille bändi on edelleen ärsyttävää, mutta uudesta, yllättävästä tai jännittävästä enää harvemmin puhutaan. Nyt, anno domini 2017, bändi on suoltanut samanlaista levyä toisensa perään ja touhu on käynyt, nätisti ilmaistuna, tylsäksi. Mutta vielä kakkoslevy The Nexusin aikoihin Amaranthe oli uusi bändi, jonka tyyli jakoi mielipiteitä rajusti kahteen pääleiriin. Hävyttömän popahtava "melodeath", kuten jotkut haluavat bändin tyyliä leimata, on edelleen varsin harvinainen kombo... jos koko muu Amaranthen diskografia sivuutetaan.

The Nexus ei ole mitään muuta kuin yksi Amaranthe-levy lisää maailmaan: kolmevarttinen poppia, joka on naamioitu hevimuottiin. Jotkut sanovat, että moisen ajatteleminenkin on loukkaus heviesi-isien ideoita vastaan ja sellaisessa touhussa tapetaan metallimusiikkia ja yhyyhy kasari loppui ja asiat ovat liian monimutkaisia nykyään... Olen sitä mieltä, että taide on kokeilemista varten ja jos (tai kun, puhuttaessa nykyisestä metallimusiikkikentästä, haluaisin sanoa) kokeileminen loppuu ja jäädään junnaamaan yhteen "hyväksi todettuun" kikkaan, nostalgiamehusteluun, silloin tuon taiteenalan degeneraatio on jo käynnissä ja ei kulu kauaa, kun koko taiteenala kuihtuu pois. Nykyään uudet bändit, jotka soundaavat mahdollisimman paljon vanhoilta bändeilä, ovat niitä "kiinnostavimpia" tulokkaita, koska emmehän me toki toivoisi, että joku joskus kehittäisi uuden idean tai riffin tai alagenren, sillä se ei välttämättä kuulostaisi samalta kuin vuonna 1988 C-kasetilta kuunneltu Iron Maiden. Metallista on tullut tällä vuosikymmenellä, viimeistään, melkoista ukkomusiikkia, jossa alkuperäinen vimma, kokeilunhalu ja kapinakin on taantunut nostalgiadollarin tarpeessa "ikivihreiden" pakonomaiseen pyörittämiseen rokkiradioissa ja kaljanjuonnin taustalla. Jotkut ovat suoraan sanoneet, että arvioivat musiikin laatua puhtaasti sen peruteella, kuinka hyvin se palauttaa myyttiseen Menneisyyteen, jolloin asiat olivat yksinkertaisia ja täten paremmin ja pippelikin kovettui säännöllisemmin.

Siksi on tärkeää, että bändit tekevät jotakin muuta kuin uutta thunderstruckia tai runtothehillsiä - ja siksi Amaranthen tai Baby Metalin kaltaiset rajoja rikkovat ja mielipiteitä jakavat bändit ovat tärkeitä, suorastaan välttämättömiä, jos (ja kun, haluaisin sanoa) emme toivo metallimusiikin katoamista ja degeneroitumista merkityksettömyyteen. Okei, eihän Baby Metal kovin hyvä bändi ole, mutta ajatus on tärkein, eikö niin? Amaranthe on parempi yhtye, koska niillä on kuitenkin Razorbladen ja Electroheartin kaltaisia biisejä, jotka, poppimaisuudestaan huolimatta/johtuen, ovat hävyttömän tarttuvia ja koukuttavia.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Wintersun - Time I (2012)

Wintersun ja etenkin Jari Mäenpää on ollut vuosien saatossa monien vitsien punchline. Oli miehestä tai bändistä (tai no, bändi ja bändi, uudella levyllä jopa kansivihkosen PhotoShop-kuvat ovat Mäenpään käsialaa) mitä mieltä tahansa, Mäenpää on visionääri... jälleen, hyvässä ja pahassa. Perfektionismin ja vähintäänkin massiivisen musiikillisen ilmaisun johdosta Wintersunin suunniteltu kakkoslevy Time on edelleenkin tätä kirjoittaessa (elokuu 2017) julkaisematta, vaikka tarina kertoo, että rummut on äänitetty levyä varten vuonna 2006. Ongelman juuri on musiikin kohtuuttomassa skaalassa ja, kuten arvata saattaa, Mäenpään toimintatavassa: sen sijaan, että Mäenpää veisi bändinsä studioon, nauhoittaisi kappaleet studiossa ja antaisi ammattimiksaajan hioa äänimaailman kohdilleen (Mäenpään toki avustaessa), hänen on tehtävä kaikki itse, jotta levy olisi tismalleen vision mukainen. Mäenpään kotikoneen kapasitetti useiden satojen raitojen käsittelyyn on loppunut toistuvasti eikä loppua näy, vaan täydellisyys ei ole täydellisyyttä ilman täydellisyyttä.

2011 Mäenpää suostui ratkaisuun, joka on hänen mielestään (ainakin Facebook-avautumisten mukaan) "VALTAVA kompromissi": hän lupasi jakaa Timen kahtia, kahteen erikseen julkaistavaan levyyn, joista ensimmäinen ilmestyisi 2012, toinen sitten 2013 tai 2014. Samalla mentiin ihan tavalliseen studioon hoitamaan äänitykset ja miksaukset loppuun, kuten (Guomenta-miestä lainatakseni) noin sata prosenttia kaikista muista maailman bändeistä tekisi. 2012 Time I ilmestyi, kyllä vain, kolmen kappaleen ja kahden intro/välisoiton muodossa; Time II:stä ei ole tietoa vieläkään, mutta puhutaan myöhemmistä käänteistä myöhemmin.

Onko Time I odotuksen arvoinen? No juu, mutta se on silti vain puolikas levy. Siinä on kolme biisiä - erinomaisia tai ainakin hyviä biisejä - mutta vain kolme biisiä. Se tuntuu alkusoitolta varsinaiselle levytykselle, EP-maistiaiselle tulevasta magnum opuksesta. Materiaalia jokaisessa biisissä on hirveä määrä, kyllä, joten ehkä tämmöinen silvottu julkaisu on kuulijaystävällinen ratkaisu. Kun niistä biiseistä puhutaan, minulle Sons of Winter and Stars on kenties Wintersunin paras kappale, eivätkä kaksi muutakaan ole pöllömpiä.

Wintersun on hieno bändi, mutta se ei ole kovin sympaattinen bändi, kiitos Mäenpään megalomaanisen vision ja toisinaan suorastaan aggressiivisen keskustelutyylin. Hän on visionääri ja jos tuota visiota seuraten syntyy jatkossakin näin hyviä levyjä, ei sovi valittaa, mutta silti suoranainen fanittaminen on vaikeaa. Vedonlyönti pystyyn siitä, koska se Time II ilmestyy - omat veikkaukseni on, että myöhästelyistään huolimatta ennen kuin George R.R. Martin saa The Winds of Winterin meidän kuolevaisten luettavaksi.

P.S. Tuo kansikuva on, edelleen, ihan julmetun ruma. Ihan hirveä sekasotku.

perjantai 11. elokuuta 2017

Testament - Dark Roots of Earth (2012)

Testament on niitä bändejä, joita ei saisi kuunnella levyltä, vaan pitäisi olla keikalla, kaljan tai kuuden jälkeen, nyrkki ilmassa ja tukka solmussa. Tämä ei tarkoita sitä, että musiikki olisi huonoa - koska se ei ole - mutta kun Rise Upin kaltaisia biisejä kuuntelee yksin, istualleen kotosalla, jokin on pielessä. Sama juttu Lost Societyn kanssa, joskin sillä erolla, että Testamentin musiikki on parempaa kuin Lost Societyn (kun sivuutetaan uusin Lost Society -kiekko Braindead, joka on paljon hiotumpi ja hallitumpi). Älkää siis tehkö kuten tein ja kuunnelko Dark Roots of Earthia ruuhkametrossa, jalka vipattaen, suu sanoja tapaille, pää nykien ja sormet riffiä seuraillen - tulee tarpeetonta tuijottamista ja huolestuneita "pitäisköhän ottaa yhteyttä johonkin tahoon" -ilmeitä.

Minulle Dark Roots of Earth on oikeastaan parasta, mitä Testament voi tehdä, sillä biisit ovat hyviä ja rässiksi poikkeuksellisen vivahteikkaita, ja koukut vaativat karjumaan mukana. Kun tämä on nyt tullut sanottua, on hyvä huomauttaa, että levy ei ole lähelläkään täydellistä tuotosta, sillä vaikka levy on alle tunnin (51 min), se on liian pitkä ja useat biiseistä huitelevat ohi maalitaulun melkoisen suurella marginaalilla. Esimerkiksi A Day in the Death on tylsä, Cold Embrace ei sen parempi, Dark Roots of Earth junnaa ja Last Stand for Independence ei jätä mitä mielikuvia. Ehkä ongelma on pikemminkin tyylivalinnassa, sillä rässi on, sori nyt vain puristeille, parhaimmillaan lyhyemmissä erissä: kuuntelen koska vain vartin rässiä, mutta sen jälkeen on niin kulutettu olo, että on pakko vaihtaa jotakin toista soittimeen. Tuo vartti on timanttista tykittelyä, mutta henkisesti väsyttävää. Sama pätee myös - ja etenkin? - death metaliin, joka vasta väsyttävää onkin. Haukkukaa vain mistään mitään ymmärtämättömäksi paskiaiseksi, mutta minulle musiikki ja taide yleisemmin on parhaimmillaan, kun siinä on draamaa ja narratiivia, suvantoja kiihkeiden kohtien vastapainona.

Samaan hengenvetoon on hyvä muistaa, että en ole kuullut Testamentilta mitään parempaa kuin True American Hate, Rise Up sekä progeileva Throne of Thorns. Okei, etenkin True American Hate kaipaisi tiivistämistä ja Throne of Thorns samaten, mutta jumalauta kun lähtee. Lähtee tukkakin päästä, jos yrittää kuuntelijana pysyä musan mukana. Tulen jatkossakin kuuntelemaan Dark Roots of Earthin tasaisin väliajoin, etenkin pienessä sievässä, vaikka en pidäkään sitä erinomaisena levynä.

P.S. Vittu tuo kansikuva on komea.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Swallow the Sun - Emerald Forest and the Blackbird (2012)

Tottumattomaan korvaan kaikki doom metal saattaa vaikuttaa tylsältä, kun biiseissä, riffeissä tai melodioissa ei tunnu tapahtuvan mitään - tai jos tapahtuu, muutokset tulevat niin asteittain ja pitkän ajan aikana. Doom metal on äärettömän tunnelmallista ja tunteellistakin musiikkia, jossa kaikki riippuu ilmapiirin painostavuudesta, lopullisuudesta tai, vähintäänkin, kaihoisuudesta. Olen vasta vähitellen pääsemässä paremmin perille doomin hienoudesta, joten olen loogisesti pyrkinyt ottamaan haltuun Swallow the Sunin tuotantoa ja, yllättävää tai ei, Emerald Forest and the Blackbird oli pitkään yhtyeen ainoa kokopitkä, joka löytyi hyllystäni. Monet pitävät sitä yhtyeensä heikoimpana tuotoksena ja ymmärrän täysin, mitä nuo pahat kielet tarkoittavat, mutta siitä huolimatta pidän levystä.

Emerald Forest and the Blackbird on nimenomaan juuri kaihoisa levy, jossa tuntuisi ainakin mutu-tuntumalla olevan enemmän puhdasta laulua kuin örinää. Monille pitkän linjan Swallow the Sun -faneille ratkaisu on ollut nihkeä, mutta jos levyn pyrkii ottamaan vastaan sellaisena kuin se on, ratkaisu on perusteltu, koska kyseessä ei ole uusi The Morning Never Came tai edes Hope. Juuri siitä levyssä pidän eniten: että koko yhtyeen diskografiassa ei ole toista samanlaista levyä, vaikka kiekon tunnistaakin Swallow the Sunin tuotokseksi. Vielä kun se olisi hyvä levy, niin homma olisi ns. sillä selvä, mutta kun ei, ei niin millään.

Emerald Forest and the Blackbird oli pitkään ainoa Swallow the Sun -levyni, koska se on, sori nyt vain, tylsä. Kymmeneen biisiin mahtuu vain kourallinen oikeasti kiinnostavia ralleja - käytännössä kymmenisen minuuttia kellottava avausraita Emerald Forest and the Blackbird (joka on myös tavanomaisempaa Swallow the Sunia), Anette Olzonin vierailulla ryyditetty Cathedral Walls ja samaten alkupuolelta löytyvä, todella tunnelmallinen This Cut Is the Deepest. Loput ovatkin sitten todella helposti unohdettua ja vaivattomasti sivuutettua settiä, ja juuri siinä on levyn suurin puutos ja heikkous. Olen aloittanut levyn kuuntelun kymmeniä kertoja, mutta päässyt loppuun asti vain muutamia kertoja, sillä yli tunnin mittaisena tuotos on aivan hävyttömästi ylimittainen. Levy on tylsä ei koska se on doomia, vaan koska se on tylsää doomia; tunnelma ei yksinkertaisesti ole riittävän vahva ja painostava ja kaihoisa ja ahdistava kuin se voisi olla. Sääli sinänsä, koska akustisempi ja intiimimpi soundi toimii.

torstai 3. elokuuta 2017

Stam1na - Nocebo (2012)

Stam1na on jännä bändi siinä, että se on samaan aikaan ihan helvetin epätasainen, mutta kuitenkin poikkeuksellisen tasalaatuinen bändi. Joo, on taas melkoinen ristiriita, mutta annapa kun yritän selittää: veikkaisin, että kuka tahansa (ainakin järjissään oleva) myöntää, että Uudet kymmenen käskyä on yhtyeen paras levy, kun taas muiden paremmuusjärjestys määräytyy kuulijakohtaisesti. Minulle tuo paremmusjärjestys on ollut seuraavanlainen jo tovin: UKK, Viimeinen Atlantis, Elokuutio ja sitten melkoinen kanjoni ennen "niitä loppuja". Tämä ei tarkoita sitä, että A) "ne loput" olisivat huonoja levyjä, vaan että ne tuntuvat välitöiltä napakymppien väleissä; ja että B) jotkin yhtyeen parhaista ralleista eivät olisi välitöikseni haukkumilla lätyillä. Esimerkiksi Nocebolta löytyy aivan timanttinen Valtiaan uudet vaatteet sekä selvästi keskitason yläpuolella keikkuva Puolikas ihminen ja vastikää minulle avautunut Arveton on arvoton. Silti levy on kokonaisuutena kalpea aavistus verrattuna vaikka siihen UKK:n.

Saman viiltävän syväanalyysin voisi heittää joku toinenkin, joskin sillä - eittämättä varsin merkittävällä erolla - että Nocebo ei olisi välityön vaan napakympin asemassa ja vaikkapa Viimeinen Atlantis väliinputoajana. Olen lukenut puheenvuoroja, joissa on tehty enemmän tai vähemmän juurikin näin. Olen kuullut myös, että jotkut ehdottavat SLK:n olevan parasta Stam1naa ja niin edelleen. Tuntuu myös siltä, että kaikki ovat samaa mieltä, että aika-ajoin bändi upottaa kätensä ranteita tai kyynärpäitä myöten ripulipaskaan ja suoltaa ilmoille välityön, vaikka olemmekin kollektiivina riitaisia siitä, mikä tuo välityölevy milloinkin on. Täten olen tullut siihen tulokseen, että Stam1na on erittäin tasalaatuinen bändi, vaikka sen levyjen tasoerot ovat poikkeuksellisen suuret.

En usko, että olen kuunnellut Noceboa kertaakaan läpi reiluun vuoteen, ennen kuin otin sen käsittelyyn tätä blogitekstiä varten; nyt kiekko on pyörähtänyt n. kerran päivässä. Olen oikeastaan yllättynyt kuinka hyvää settiä levyltä löytyykin: Aivohalvaus on ihan kelpo rykäisy, Rabies ei sekään ole paha ja yksi levyn parhaita on, aiemmin täysin irralliseksi jäänyt, päätösraita Arveton on arvoton. Kun tämä on tullut sanottua, joskus pitämäni Pirunpaska on ihan perkeleellistä anaalisaastaa, Ei encorea on korkeintaan keskinkertainen ja ylipitkä Lepositeet pitäisi kieltää lailla. Miinuksistaan huolimatta Nocebo jää plussalle - ei paljoa, mutta hiukan. Ei se ole, kuten olen aiemmin väittänyt, bändinsä huonoin levy, mutta ei se parempaan puoliskoon mahdu mitenkään päin.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Six Feet Under - Undead (2012)

Six Feet Under oli, jos puhtaasti musiikillisilla meriiteillä asiaa tarkastelee, aivan hirveä bändi, joka teki levyjä, joista saattoi pitää vain niiden huonouden tiedostaen. Minulle bändi on edelleenkin guilty pleasure -suosikki: vaikka Chris Barnes ja kaverit eivät ole tehneet kuin, armollisellakin laskutavalla, muutaman hyvän levyn, kokoelmastani löytyy puolentusinaa tuotosta. Saatoit huomata, rakas Lukija, että käytin tämän kappaleen varrella kahta eri aikamuotoa: imperfektiä puhuessani bändin musiikista, preesensiä puhuessani suhtautumisestani bändiin. Syy tähän ratkaisuun on Undeadin käynnistämä muutos Six Feet Underissa.

Puhtaasti musiikillisilla meriiteillä tarkasteltuna Undead saattaa hyvinkin olla Six Feet Underin paras levy, koska se on tavallista, parempaa keskikastia olevaa death metalia. Se ei kuitenkaan ole tippaakaan kiinnostava levy, eikä ainakaan tragikoomisella tavalla hulvatonta kuunneltavaa - se on vain parempaa keskikastia olevaa tavallista döödistä. Minulle juuri yhtyeen death 'n' roll -räpellys erotti Six Feet Underin noin kahdestakymmenstäviidestä miljoonasta vastaavasta korkeintaan keskinkertaisesta kuolometallijyrästä. Undeadilla, kuten sanottua, tuosta bändistä on jäljellä vain nimi ja Barnesin paskat örinät, jotka olivat aina plussan sijasta merkittävä miinus, mutta ne kuuluivat yhtyeen hellyyttävään räpellykseen - nyt Barnes on vain paska solisti vetämässä kelvollista death metalia.

Saattaa vaikuttaa epäreilulta nillitykseltä ja vielä kaksinaismoralistiselta sellaiselta, koska vaadin aina bändeiltä kehittymistä, mutta kun nyt Six Feet Under on kehittynyt, se on jotekin perinjuurin väärin. Hyvä on, fair enough, mutta pointtinani on (mielestäni ainakin) ollut aina se, että ei se millaiseksi muututaan vaan miten muutos toteutetaan ja omaan makuuni muutos tasapäistämisen ja identiteetin kadottamisen suuntaan ei ole hyvä keino musiikilliseen kehittymiseen. Olisin täysin messissä muutoksessa, jossa Six Feet Under hioo ja muuttaa ilmaisuaan, mutta pysyy kuitenkin keskikastin tusinayrittäjästä erilaisena (vaikka erilaisuus ei olisikaan samanlaista kuin aiemmin) bändinä. Se ei kuitenkaan ole todellisuus, jossa olemme Undeadin ilmestymisen jälkeen eläneet, vaan vuodesta 2012 alkaen "bändi" (=Barnes & vaihtuva pääsäveltäjä) on vääntänyt levyn joka vuosi (kun sivuutetaan 2014 ja lasketaan mukaan kammottavan surkea coverlevy Graveyard Classics IV: The Number of the Priest). Jokainen on ollut geneeristä, keskinkertaista döödistä säestettynä paska-Barnesilla.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Sabaton - Carolus Rex (2012)

Taas uusi Sabaton-levy, taas uusi mahdollisuus suututtaa ihmisiä - heh. En aio mennä saman paskaämpärin äärelle tällä kertaa, koska en jaksa ja koska Carolus Rex on vähiten "hei tehtiin teiän kansallisen historiankirjoituksen myytistä wikipedia-artikkelin pohjalta biisi, tykätkää meistä" -mentaliteetiltä haiskahtava levy. Lyriikka ei ole vieläkään, koskaan, ikinä, hyvää tai edes kelvollista, vaan militaristinen kunnian tavoittelu sotimalla yhdistettynä triviaaleihin tietohippuihin ei vain yksinkertaisesti ole laadukkaan sanoitustyöskentelyn tai historian popularisoinnin merkki - ja aion pitää tästä väitteestä kiinni jatkossakin. Kuten sanottua, Carolus Rex ei ole lähelläkään pahinta Sabatonia lyriikkarintamalla, vaan, uskoo ken tahtoo, levykokonaisuus muodostaa jonkin narratiivin! Niinpä! Ei sitä helpolla uskoisi bändiltä, jolle levyn teema on tarkoittanut "no jos me nyt jotain jostain sodista tai taisteluista laulettaisi". Carolus Rex kertoo Ruotsin suurvalta-ajasta - eli Kustaa II Aadolfin johdolla tapahtuneesta rynnistyksestä 30-vuotiseen sotaan Kaarle XII:n kuolemaan - ja on, senkin puolesta, kiinnostavampi aihepiiri kuin iänikuiset toisen maailmansodan taistelutantereet. Siitäkin huolimatta sanoitukset ovat varsin jäätävää paskaa eli ei mitään uutta Sabatonille.

Muutama sana musiikista eikä "ulkomusiikillisista seikoista" (koska siis lyriikathan eivät tunnetusti mitenkään liity musiikkiin; tätäkin on tullut kuultua): Carolus Rex on hyvin tehty levy, kyllä, mutta se on niin läpensä kuultu kuin voi vain teoriassa olla. Muutama kiva jippo siellä täällä - Isä Meidän -rukous The Carolean's Prayerin C-osassa, Carolus Rexin "sotarummut" ja balladinomainen A Lifetime of War - eivät pelasta levyä haukottelukuolemalta. Ehkä olen puhkikyyninen kusipää, mutta minusta Sabaton on junnannut paikallaan pitkään ja havahduin siihen vasta (valitettavan) myöhään; vielä Carolus Rexin ilmestymisen aikoihin oli aivan fiiliksissä kiekosta, mutta vähitellen aloin väsyä siihen. En osaa osoittaa sormella tiettyä päivää tai tapahtumaa, jolloin kyllästymiseni tapahtui, mutta pian se oli tosiasia. Kuuntelen yhä yhtyeen vanhoja levyjä nostalgialasit päässä, mutta jos ihan totta puhutaan, bändi on polkenut samoilla jalansijoilla vähintään Coat of Armsista alkaen. Ja, puhtaasti bisnesnäkökulmasta, miksi ei polkisikaan, kun suosio kasvaa ja porukka jaksaa puida nyrkkiä, heiluttaa lippuja ja heilata keikoilla. Eihän siinä ole mitään väärää, eihän?

Menihän tämä taas ei-musiikista puhumiseksi, mutta mistä muustakaan Sabatonin kohdalla puhuisi? Biisit ovat edelleen täysin identtisiä keskenään? Rallit on soitettu ihan siedettävästi, mutta ei todellakaan kovin hyvin? Joakim Brodén on edelleen ihan ok solisti? Pitäisikö listata niitä (harvoja) epätyypillisiä hetkiä?

P.S. Kuvaksi valitsin sen, joka minulla olevan tupla-CD-päkin kannesta löytyy.