sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Grave - Endless Procession of Souls (2012)

Grave on jäänyt minulle etäiseksi bändiksi, yhdessä lähimpien kollegojensa - Entombedin ja Dismemberin - kanssa. Olen aina tasaisin väliajoin kokeillut jotakin mainituista old schoolia ruotsidöödistä soittavista bändeistä - ottanut levyn kirjastosta ja laittanut pärinän päälle kuulokkeista, enkä ole saanut otetta touhusta, bändistä ja levystä riippumatta. Homma on tuntunut aina niin kovin tasapaksulta, ennalta-arvattavalta ja puuduttavalta, mielikuvituksettomalta paahdolta. Räminää räminän takia. Ja, toisin kuin tästä tekstikappaleesta saattaisi päätellä, minä pidän vanhan koulukunnan döödiksestä: otan Obituaryn ja Bolt Throwerin levyhyllystä soittimeen mieluummin kuin Cannibal Corpsen tai Suffocationin. Jokin hitaammassa, turhasta kikkailusta riisutussa koulonkorinassa on mielenmaisemaani sopivaa. Silti mainitut svedubändit ovat jääneet etäisiksi.

Ostin Graven Endless Procession of Soulsin kahdesta syystä: 1) jos oikeasti haluan käsittää jonkin bändin hienouden/typeryyden, minun on ostettava heidän levynsä, koska vain siten todella pyrin paneutumaan kuulemaani sekä 2) se oli halvalla tarjolla. Muutaman euron panostuksella päätin antautua keskitempotapolle ja eihän lätty huono ole - se ei myöskään ole kovin hyvä. Tasapaksua, korkeintaan ajoittain kiihdyttelevää kuolometallia; moista pärinää on tehty paljon, paljon huonomminkin, mutta myös paljon kiinnostavammin. Jokaisella kerralla, kun olen laittanut kiekon soittimeen, yritän asemoitua siihen uudelleen ja jollakin freesillä tavalla, mutta aina päädyn nenätysten keskinkertaisen döödiksen kanssa. Ei Gravella ole mitään uniikkia jippoa, josta sen muistaisi tai joka nostaisi sen kollegojensa ohitse - Entombedilla on, hyvässä tai pahassa, koko se death 'n' roll -touhu ja Obituarylla John Tardyn omaperäinen tulkinta ja niin edelleen, mutta Grave on vain se lähtötaso, keskitempoista death metalia ilman mitään muita markkinointijippoja. Kenties tämä näyttäytyy jollekin huikeana mainospuheena - jos niin, go for it, mate-y - mutta minä toivon muutakin kuin kolmevarttia taustamusiikkia. Haluan jonkin jutun, johon tarttua, oli se sitten positiivinen "vittu toi on kova juttu" -huomio tai negatiivinen "vittu mitä paskaa" -mentaliteetti. Siten muistan levyn ja välitän tai inhoan sitä.

Tarkoitukseni ei ole olla kunnioittamatta Graven pitkää uraa: kaikki bändit, jotka ovat tehneet 1990-luvun alusta perääantamaonta kuolometallia, vaikka suosiota ei ole tullut kuin oman nichen sisällä, ansaitsevat kunnianosoituksen. Moista perääantamattomuutta ei monesta musiikkigenrestä löydy. Endless Procession of Souls soundaa kuitenkin korvissani siten, että kenties jonkinlainen mukautuminen aikojen ja tapojen ja innovaatioiden mukana voisi olla hyvästä, sillä - piti sitä hyvänä tai huonona asiana - levy kuulostaa jämähtäneeltä vuoteen 1991.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Ex Deo - Caligvla (2012)

Ex Deon esikoislevy Romulus herätti ilmestyessään (2009) jonkin verran, odotettavaa tai ei, purinaa siitä, että eihän örinäheviä saa tehdä kuin jotain kirottua voimametallia. En ole koskaan tullut hankkineeksi em. kiekkoa, koska musavideoksi irrotettu nimikkobiisi ei tehnyt erityistä vaikutusta, mutta kakkoslevy Caligvlan musavideolohkaisu I, Caligvla onnistui koukuttamaan minut rajusti. Periaatteessa biisissä ei ole mitään erikoista, mutta onpahan kuitenkin: yksinkertaisia riffejä, suoraviivaista örinää, orkesterit taustalla pauhaamassa ja juuri rittävästi koukkua välittömälle tarttuvuudelle mutta riittävästi koukeroa tehokuuntelua varten. Koska seminimikkoraitaa tuli kuunneltua niin paljon kuin tuli kuunneltua, levy piti hankkia, lopulta.

Isoin ongelma levyllä on sen yksipuolisuus: biisit meuhkaavat päälle samanlaisena äänivallina, että taustalla kuunneltuna levy puuroutuu välittömästi. Kyllä, levyllä on paljon koukkuja, joitakin oivallisia melodioita ja tehokkaita riffejä ja niin edelleen, mutta se on aivan liian kertakäyttöinen kestääkseen muutamaa pyöräytystä pidempään soittimessa. Levyn, kuului se mihin tahansa genreen, kuvaaminen parhaiten homogeenisenä pauhuna ei ole koskaan hyvä juttu, ja sitä se ei ole Caligvlan kohdallakaan. Kataklysm-jätkä Maurizio Iaconon örinä on, kuten sävellystyöskentelykin, kelvollista, mutta pidemmän päälle riittämätöntä tulkintavoimaltaan; myös liika yksiulotteisuus latistaa ennestäänkin kapeaa äänimaailmaa. Se, että mukaan heitetään vierailijoita, ei muuta sitä, että Iaconon tulkinta on riittämätöntä ja vierailevat solistit haiskahtavat enemmän gimmickeiltä kuin aidolta variaatiolta - vähän sama kuin yhteen biisiin heitettäisiin säkkipillejä, koska se käsittelisi kelttejä tai skotteja, ja sitten musavideossa heiluttasiin nummilla, mutta biisi olisi täysin identtinen kaikkien muiden rallien kanssa ja tarkempi kuulija huomaisi välittömästi, että nyt on haettu "vaihtelua" levylle ja läntätty päälle väkisin joku markkinointijippo.

Ei sen enempää folk metal -bändeistä, koska Ex Deon gimmick ei ole pakotetut kansanmusiikki-instrumentit, vaan Rooma-tematiikka. Arvostan sitä, että historia tarkoittaa joskus jotakin muuta kuin toista maailmansotaa tai kauhistelutarinoita keskiajalta, mutta silti lyriikka voisi olla hyvääkin, tai ainakin vähemmän noloa. Iacono on ilmeisen innostunut Rooman valtakunnan historiasta, mutta kappaleiden sanoitukset heittelevät ilmoille lentäviä lauseita ja triviaa muodostamatta mitään mielikuvaa tapahtumista tai henkilöistä - jos nyt joku on joskus "todella sanonut" jotakin lyriikoissa vilahtavaa, se ei tee heitoista yhtään sen irrallisempia tai kauhistelevimpia. Ennen kuin joku kysyy, niin ei, en tiedä kuinka hyvää historiallista metallilyriikkaa pitäisi tehdä, mutta ei ainakaan kuten Ex Deo saati kuten muuan junttihevibändi sen tekee. Sanalla sanoen paremmin. Samalla voisi tehdä koko levyn paremmin.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Cradle of Filth - The Manticore and Other Horrors (2012)

Vaikka olen pitänyt Cradle of Filthin musiikista pitkään, The Manticoren julkaisun aikoihin noin kymmenen vuotta, en silti ostanut levyä pitkään toviin, vaan vasta, kun bongasin sen pilkkahintaan sittemmin edesmenneen kauppaketjun myymälän alelaarista. Kuulemani maistiaisbiisit, For Your Vulgar Delecation sekä Frost on Her Pillow, eivät jättäneet mairittelevaa kuvaa ja aloin ajatella, että aika oli kaahannut Dani Filthin poppoosta ohi - huolimatta siitä, että Godspeed on Devil's Thunder ja Darkly, Darkly, Venus Aversa olivat varsin onnistuneita (joskin ylipitkiä) kiekkoja. Yhtye oli aiemminkin pettänyt odotukseni, mutta ongelmana ei tällä kertaa ollut niinkään se, että tyylimuutos olisi radikaali ja valittu suunta epätyydyttävä, vaan se, että kappaleet eivät olleet kiinnostavia tai erityisen hyvin toteutettuja.

Kun sitten ostin The Manticoren, ensivaikutelmani kahdesta biisistä päti, enemmän tai vähemmän täysin koko levyyn. Biisit eivät lähde, eivät sitten millään, ja levykokonaisuus on sirpaleinen, fokusoimaton ja juostenkustu. Tähän astisista kaikilla studiolevyillä on joku pointti, jokin punainen lanka jota seurata, mutta The Manticorelta en moista löytänyt, vaikka kuinka hapuilin. Kuunnelkaa esimerkiksi ensimmäinen varsinainen biisi The Abhorrent ja bongatkaa sieltä sen johtoajatus, kuulisin sen mielelläni; nyt biisi tuntuu vain poukkoilevan melkein kuuden minuutin ajan osiosta toiseen ilman mitään tolkkua. Sanokaa mitä sanotte Thornographysta tai Nymphetaminesta, mutta ainakin niillä on jokin runko-osa, jonka ympärille koko levy on rakennettu - olkoonkin, että tuo runko-osa on mainituilla pystyyn kuollut idea, mutta se on ainakin jokin idea. The Manticorella ei moista ideaa, pystyyn kuollutta tai ei, ole, vaan se on pelkästään kokoelma fokusoimattomia ralleja. Niin surullista kuin se onkin sanoa, For Your Vulgar Delecation on heittämällä levyn parempaa antia, koska sen ainakin muistaa kuuntelun jälkeen.

Aloin The Manticorea kuunnellessani miettiä, mikä oikeastaan tekee Cradle of Filthistä hyvän bändin, koska tasalaatuinen kappalemateriaali ratkaiseva tekijä ei ole. Kyllä, kun yhtye onnistuu, se suoltaa hyviä tai kerrassaan erinomaisia biisejä tai levykokonaisuuksia - levyt vuosina 1996 - 2002 ja 2008 - 2010 osoittavat sen - mutta liian monesti yhtye ampuu täysin huti maalitaulusta. Kaikilla muilla kerroilla maalitaulu oli sentään näköpiirissä, mutta The Manticore hukkaa senkin. Yhtye kykenee, kuten Hammer of Wiches osoittaa, parempaan, joten toivoa sopii, että näin heikko tekele jää ainoaksi laatuaan.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Cattle Decapitation - Monolith of Inhumanity (2012)

Cattle Decapitationin Monolith of Inhumanity on yksi rankimpia levyjä, joita kokoelmastani löytyy - musaa ei voi sanoa, edes rankalla ironia- ja sarkasmikertoimella, suositella kuin kaikkein paatuneimille äärimetallidiggareille. Riffit ovat koukeroisia, helvetillisen teknisiä, tempo on tasaisesti yli kahdensadan, solisti Travis Ryan repii itsestään niin epäinhimillisiä ääniä irti, että pakkohan sitä on suu auki kuunnella. Levyn kutsuminen raskaaksi ei tee sille oikeutta, kuten ei myöskään sen kutsuminen onnistuneeksi kiekoksi - se on nimittäin epäinhimmillisen murskaavaa kuultavaa, mutta myös maailmanluokan levytys.

Muistan joskus 2000-luvun alkupuolella lukeneeni Soundista uutista, jossa kerrotiin kuinka pienehkö grindcore-bändi nimeltä Cattle Decapitation oli onnistunut huitaista herhiläispesää levynsä To Serve Man kansikuvalla, jossa yhteenparsittu ihmisvainaja tarjoaa lautasella vasemman kätensä ja rintansa lihaa. Ilmeisesti pari vuotta myöhemmän kolmoslevy Humanure-levyn kansi ei shokeeranut samalla tavalla, koska siinä oli lehmä kohtuullisen verisessä kontekstissa. Tässä on kaksi pointtia: 1) Cattle Decapitation on päätynyt kauas musiikillisilta juuriltaan ja 2) yhtyeen sanoituksissa on, kun rujoa pintaa hiukan rapsuttelee, kantaaottavuutta nimenomaan lihateollisuutta vastaan. Käydään näistä pointeista toinen ensin ja palataan musiikilliseen evoluutioon kohta.

Kiitos oranssin miekkosen, ilmastonmuutos on jälleen, syystäkin, esillä. Menemättä enempää politiikasta nillittämiseen, sanottakoon, että maapallon säilyttäminen elinkelpoisena ei pitäisi olla poliittinen kysymys. Tuon tämän esiin, koska Monolith of Inhumanityn avausraita, The Carbon Stampede, ottaa aiheeseen kantaa (kun death metalin retotiikka riisutaan) paremmin ja perehtyneemmin kuin Yhdysvaltojen presidentti:

Disaster comes in waves
Time is hunting us, running us down
With a smoking gun pointed at our faces
Predators of the self and ecologically homicidal maniacs
Killing machines
Transfixed on ruining everything

Eihän tämä mitään nerokasta rock-lyriikkaa ole, mutta se sisältää (mikä on death metal -bändeille valitettavan harvinaista) oikean pointin ja sanoman. Samanlaiseen kontekstiin, jossa yritetään järkyttämällä ja karrikoimalla saamaan aikaan muutosta tai ainakin eettistä pohdintaa, myös vanhat kansikuvat olisi hyvä asettaa.

Se grindibändi, josta joskus kuulin, jäi tsekkaamatta yli vuosikymmeneksi, koska en vieläkään käsitä grindcorea genrenä. Vasta viime kesäisessä Tuskassa, kun bändi avasi festarin päälavan ilottelut, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kuunnella keikan läpi, kun kaikki ovat niin kovin kehuneet. Eivätkä suotta, sillä armottoman rankka ja koukeroinen death metal ei ollut edes lähellä sitä nopeutta nopeuden takia -grindiä, jonka ymmärtäminen on vältellyt minua näin pitkään. Levy piti hankkia ja tässä sitä ollaan, monttu auki. Monolith of Inhumanity on juuri niin hyvä kuin muut antavat ymmärtääkin... olettaen, että olet kaltaiseni degeneraatti, joka voi näin törkeästä melusta digata.

P.S. Lupasin vessavitsin. Olen yrittänyt keksiä sellaista viikon verran, mutta pääkoppa lyö tyhjää. Jotenkin se liittyisi Cattle Decapitationin lyriikka-aiheisiin ja ulosteeseen. Ehdotuksia otetaan vastaan.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Before the Dawn - Rise of the Phoenix (2012)

Huh. Tämä on blogin 501. teksti. Kylläpä aika rientää, kun on hauskaa/laiska. Koko juttuhan alkoi siitä, kun levykokoelmani saavutti joskus myyttisenä pitämäni rajapyykin, viidensadan levyn kokonaislaajuuden. Tuolloin elettiin lokakuuta 2013: olin yliopisto-opiskelija matkalla sivariin, totaalisen persaukinen ja silti ihan riittävän tyytyväinen elämäni yleiseen suuntaan. Siitä on kolme ja puoli vuotta, ja matkaa on taittunut, monellakin tavalla, paljon: toisaalta en ole enää yhtä persaukinen, en ole enää opiskelija, ja silti olen tyytyväinen elämäni yleiseen suuntaan (enemmän kuin aiemmin, joku tohtisi sanoa). Blogi on kulkenut matkalla seurana, ja olen muuttunut ihmisenä aika paljon vuosien varrella ja uskon sen näkyvän myös blogiteksteissä. Samoin uskon, että blogi on löytänyt tyylinsä (tai sen puutteen) vasta ajan kuluessa - eivät ne ensimmäiset teksti huonoja ole, mutta kenties hieman turhan tavanomaisia. No, tulee muistaa, että blogin ensimmäiset teksti olivat ensimmäisiä metallimusiikkiaiheisia tekstejäni koskaan - siinä toinen asia, joka on muuttunut sitten loppuvuoden 2013, kun kokemusta on tullut niin blogiin vuodattamisesta kuin ihan oikeistakin levyarvosteluista.

Niin, levystä pitäisi puhua, myös. Before the Dawnin viimeinen levy Rise of the Phoenix ei valikoitunut millään perusteella tällaisen "juhlatekstin" aiheeksi, vaan kyseessä on puhtaasti sattuma. Nyt voisin kuitenkin kokeilla käyttää tuota sattumaa hyväksi, parillakin tavalla.

Rise of the Phoenix on Before the Dawnin viimeinen levy ja samalla ainoa, jonka olen tullut hankkineeksi, joten en laita takeita sille, että osaan asettaa levyn musiikillisen samanlaisuuden/erilaisuuden yhtyeen diskografian kontekstiin. Mutta sen asema yhtyeensä viimeisenä levytyksenä muistuttaa siitä, että tämä blogi, siinä missä kaikki muukin elämässä, on väliaikaista, joskus loppuvaa. Blogi on ollut alusta alkaen projekti, jolla on määränpää: käydä levykokoelmani läpi kronologisessa järjestyksessä. Tuo kronologisuus tarkoittaa tietenkin sitä, että jonakin päivänä vuodet loppuvat ja saavutan nykypäivän. Se on blogin kuolema, koska metallimusiikin kehitys ja tarina (yhdistettynä omaan puppulausegeneraattoripohdintaani) ovat väliaikaisessa päätöksessään. Kenties jatkan blogia jollakin verukkeella - en usko, että alan käymään läpi samoja levyjä uudestaan, mutta jotakin kuitenkin. Tai sitten, kun tekstin kirjoitus- ja levyn julkaisuvuosi ovat samoja, blogi vain loppuu, kiitoksella ja kumarruksella. Kukaan ei tiedä kuinka käy sitten joskus, ja valehtelisin, jos sanoisin, että se ei pelottaisi minua.

Blogista on muodostunut tärkeämpi ilmaisukanava kuin olen monesti tohtinut myöntääkään: yleensä kaikki tekstit, mitä kirjoitan, pitää saada sopimaan johonkin formaattiin, johonkin tiettyyn perusasetelmaan (oli se levyarvostelu, romaani, novelli, tietokirja, mitä ikinä), mutta tässä blogissa ei mitään formaattia ole - on vain levy, minä ja tekstikenttä. Se on toisaalta vapauttavaa mutta myös huolestuttavaa, koska koskaan ei tiedä, mitä alitajunta sylkeekään näppäimistön kautta cyberavaruuteen.

Tämä teksti ei ole blogin loppu, vaan samaan aikaan eräänlainen juhlistus pitkälle urakalle, mutta myös kaihoisa muistutus joskus tulevaisuudessa odottavasta lopusta. Mutta, kuten feenix-lintu nousee tuhkista, loppu voi olla vain uusi alku. Seuraavalla kerralla kevyempi teksti ja vessahuumoria.

torstai 25. toukokuuta 2017

Accept - Stalingrad: Brothers in Death (2012)

Asiat muuttuvat aikojen mukana, mutta Accept tuntui muuttumattomalta, kun blogini oli noin kolme vuotta sitten vielä alkutekijöissään 1980-luvulla. Muistan elävästi (ja jos sinä, rakas Lukija, et muista, niin oikealla (-->) on näppärä apuväline vanhojen tekstien löytämiseksi), kuinka uuden Accept-levyn käsittely tuntui tuskaiselta, pakkopullalta ja täysin identtiseltä edellisten Accept-levyjen käsittelyjen kanssa. Yhtyeellä oli kova tahti 1980-luvulla ja tasokin oli (aina Udon lähtöön saakka) korkealla. Epäonnistuneen kaupallisen yritelmän jälkeen bändi hajosi, palatakseen Udon kera muutaman huonosta keskinkertaiseen rankattavan levyn kanssa 1990-luvulla, kiersivät rahastushengessä (jälleen Udon kanssa) 2000-luvun puolivälissä ja jälleen tuli hiljaiselon aika. Taisi Udokin julistaa, että enää hän ei Acceptiin palaa, vaikka mitä kävisi, saatana. Sen piti olla Acceptin lopullinen loppu - tietenkin siihen asti, kunnes rahat loppuvat ja uusi kiertue on pistettävä pystyyn, kyynikko minussa muistuttaa.

Toisin kävi, sillä yhtye palasi komeasti uuden solistin, Mark Tornillon, tukemana vuoden 2010 Blood of the Nationsilla, jonka olen kuunnellut muutamaan otteeseen mutten ole tullut hankkineeksi. Blood of the Nationsin piti olla huono, koska siinä ei ollut Udoa, se oli väkisin väännetty nänänänänä. Se, että Wolf Hoffmann kumppaneineen pystyy tekemään vereviä biisejä ja tiukkoja riffejä viidentoista vuoden tauon jälkeen, yllätti kaiken. Stalingrad oli sitten renessanssin kakkoslevy, jonka piti korjata edeltäjänsä puutteita (joista huomattavin on jäätävä ylimittaisuus) ja sementoida Acceptin aseman perinnehevin nykykuninkaina. Kuis kävi?

Ihan kivasti kävi, vaikka kyllähän Stalingradkin hitusen ylimittainen on ja muutama biisi huitelee ohi maalitaulun. Silti se on loppuun saakka sävelletty ja toteutettu kiekko, joka on virkistävää kuultavaa. Se on niin rehellinen, niin suoraviivainen, ei yritä olla mitään enempää kuin mitä se on. Outoa kuulla näin välitön levy, joka on peräisin 2010-luvulta. Muutaman timanttibiisin - Hellfire, Hung, Drawn and Quartered ainakin - lisäksi levyn keskinkertaisempi tarjontakin on selvästi tusinayrittäjien yläpuolella, vaikka periaatteessa Accept ei (vieläkään) tee yhtikäs mitään erikoista: tuttuja riffejä tutuilla tavoilla ja tavanomaisilla sovituksilla. Mutta kun homma toimii niin perkeleen hienosti, niin onko se mikään ihme, etteivät kopioijat pysty moiseen?

Se, että Acceptin kuunteleminen blogin tiimoilta on virkistävintä kuunneltavaa blogin tiimoilta pitkään toviin, kertoo paljon musiikkikentän muutoksesta tällä vuosituhannella: toisaalta musaa tehdään paljon ja joukkoon mahtuu paljon hyvää ja huonoa musiikkia, mutta lähtökohtaisesti musiikkia vaivaa väkinäisyys, pakolla tehty fiilis. Soittaminen muuttuu väärällä tavalla suorittamiseksi, kun studiossa käytetään viikkoja pelkkien rumpuraitojen hiomiseen ja protools-raiskaukseen. Biisit pitäisi, niin kummallista kuin se onkin, soittaa levylle, ei ohjelmoida. Musiikista katoaa välittömyys, inhimillisyyskin, kun perfektionisti istustetaan Pro Toolsin ääreen (koti)studiossa. Stalingrad (en siis tiedä kuinka levy on äänitetty, btw) tuo mieleen ajan, jolloin biisit ja levyt oli soitettu, ja jolloin musiikkia tehtiin intohimolla, ei nappuloita hiplailemalla.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Turning Page - Lady in Disguise (2011)

"Sullahan noita levyjä on niin paljon. Haluisiksä niitä, mitä mulla on ja mitä en kuuntele? Ne voi olla sit ihan mitä vaan."

Suunnilleen näillä saatesanoilla my man Otso törkkäsi eteen parisenkymmentä levyä ja ohjeistuksena oli omia kaikki ne, mitkä yhtään kiinnostivat. Muutaman jätin ottamatta; niiden kohtalosta en tiedä, mutta tuskin kovin kaunis oli lopputulema. Saamani levyjen pääilme oli naislauluinen sinfoniametalli ja nimenomaan tuntemattomien suomalaisbändien sellainen, mutta mukaan sattui myös ties mitä ihmelättyjä. Otin talteen levyjä, joista en ollut kuullut mitään koskaan, mutta jotka paljastivat yhden Google-/MetalArchives-haun pohjalta jotakin mahdollisesti kiinnostavaa. Yksi näistä levyistä oli Turning Pagen Lady in Disguise, jota kuvattiin progeksi, hitusen metallisävytteiseksi sellaiseksi. Pieni suomalaisbändi, taitaa olla ainoa levykin ja, näemmä, ilmaisjaossa Soundcloudissa, joten ennen mitään analyysia pyydän kaikkia lukijoita vilkaisemaan lätyn, ihan kannatuksen vuoksi. Se on kiinnostava tuotos.

Pistitkö levyn soimaan taustalle? Pistä vain. Kuuntele biisi tai pari ja jatka lukemista sitten. Kyllä minä odotan.

Ihan kelvollisen kuuloista settiä, eikö niin? Kaukana paskimmasta musasta tai progesta (huomaa hauska sanajärjestysvalintani), jota on tullut kohdattua. Etenkin intronkaltainen Opening on oikeasti todella komeaa kuultavaa. Samoin kolmosraita Escape on erittäin siedettävää kuultavaa - ei erinomaista, mutta varsin kaukana paskasta perustekemisestä, jota kuulee joka tuutista niin levyltä kuin radiosta. Levy ansaitsee symppispisteet siitä, että biisit on ihan selvästi tehty tunteella, aidolla intohimonpalolla. Kappaleissa on onnistuneita tunnelmanvaihdoksia, jotka eivät kuitenkaan riko flow'ta kuin harvoin ja silloinkin ilmeisen tietoisesti. Levyn nimikkoraita Lady in Disguise maalailee hienoa fiilistä synkillä soitinsiveltimen vedoilla; moni tunnetumpi bändi olisi näin tyylitajuisesta tunnelmoinnista kateellinen.

Jos. Mutta. Kunpa.

Jos laulutyöskentely olisi kohdillaan. Mutta kun se ei ole. Kunpa olisikin.

Solisti Tomi Huusarin nasaali ääni ei ole A) nautittavaa kuultavaa ja B) riittävän tulkintavoimakas kantamaan levyä loppun saakka. Välillä laulu ei häiritse, mutta jos ja kun levyn kuuntelee alusta loppuun, puutteet laulussa sahaavat jalkoja yhtyeen musiikilliselta jakkaralta. Ei sävellys- tai sovellsustyö mitään maailmanluokan toteuttamista ole, missään nimessä, mutta ihan riittävää pienbändin tekemiseksi - ja etenkin, kun levy on tehty puhtaasti rakkaudesta musiikilliseen itseilmaisuun. Haluaisin kehua levyä enemmän, mutta ei Lady in Disguise oikeasti niin hyvä levy ole, ainakaan verrattuna maailmanluokan bändeihin. Sympatiapisteitä nakertaa heikko solistitoiminta, mutta levynä, jota jaetaan ilmaiseksi netissä, paljon paskempaakin on tyrkyllä.