perjantai 25. toukokuuta 2018

Stormwarrior - Thunder & Steele (2014)

Stormwarrior tuli minulle ja, epäilemättä monelle muullekin, tutuksi erinomaisen Heading Northe -levyn myötä - minulle tuo tutustuminen vain tapahtui merkittävästi vuoden 2008 julkaisupäivämäärän jälkeen. Koska Heading Northe oli yllätyshitti ja koska sen julkaissut lafka katosi, levyä on ollut pirun vaikea löytää mistään. Onnistuin itse lainaamaan kyseisen levyn kirjastosta keväällä 2016 ja kuuntelin sen ensimmäisen kerran ajaessani ystäväni häihin. Vaikka bändi ei biiseillään tehnyt totisesti mitään uutta, homma toimi kerrassaan mainiosti ja muistan hyräilleeni muutamia kertosäemelodioita kyseisissä häissä, vessareissulla toki. Mutta koska Heading Norhtea ei löytynyt mistään, päädyin ostamaan yhtyeen vielä uusimman levyn Thunder & Steelen, jota pidetään suhteellisen säännöllisesti yhtyeen toiseksi parhaana levynä.

Koska omistan tätä nykyään molemmat yhtyeen parhaiksi väitetyistä levyistä (onnekas ja kallis löytö levykaupasta), voin varmuudella sanoa, että Heading Northe on moninverroin parempi levy kuin Thunder & Steele, joka on vain perushyvä peruspower/perusheavy-levy. Tyyli on jossakin siellä muiden saksalaisten "tekeekö nää tätä läpällä vai ei?" -bändien seudulla; erityisesti Gamma Ray on soundin puolesta varsin lähellä. Ero Heading Northeen on vain valitettavan selvä: siinä missä Heading Northe on erinomaisen itsetiedostaen tehtyä voimametallia, Thunder & Steelellä tiedostamisesta on tullut väkinäistä ja pakolla vänkäämistä. Valehtelisin, jos sanoisin, että en silti nauttisi Thunder & Steelestä - tuo osa minua, joka nauttii näin keskinkertaisesta powerista, on sama osa minua, joka diggailee epäironisesti Grave Diggeriä. Muutenkin bändeillä on paljon samaa, alkaen ensin ärsyttävän erilaiselta soundaavasta solistista, josta tulee nopeasti koko bändin omaperäisin asia ja samalla tyylillinen origo, jonka ympärillä koko levy pyörii. Lyriikoissa on sitä samaa "ei ne voi olla tosissaan, eihän?" -mentaliteettiä, mitä rakastan Grave Diggerissä... silloin kun Grave Digger onnistuu, mikä on tätä nykyään yhä harvinaisempaa.

Siispä, jos jollakin mittarilla Thunder & Steeleä voi arvioida, se olisi Grave Digger -skaala. Siinä missä Heading Northe on jossakin Excaliburin, Knights of the Crossin ja The Last Supperin tietämillä, Thunder & Steele huitelee kenties Ballads of a Hangmanin, The Reaperin ja Clash of the Godsin paikkeilla. Täten se ei (onneksi) ole Healed by Metal tai Liberty or Death, mutta ei isolla marginaalilla.

torstai 17. toukokuuta 2018

Stam1na - SLK (2014)


Olen huomannut erään asian omasta suhteestani Stam1naan: kun kuuntelen bändiä, en muista miksi en ole kuunnellut sitä intensiivisemmin, mutta kun en aktiivisesti kuuntele sitä, alan epäillä sen erinomaisuutta. Muistan kyllä oikein kirkkaasti, kuinka erinomaisia yksittäisiä kappaleita he ovat tehneet ja mahtuupa diskografiaan yksi -00-luvun parhaista kotimaisista metallilevytyksistä, mutta silti, puhtaasti muisti- ja mielikuvien varassa operoiden, bändin tuotannosta tuntuu löytyvän levyjä, joilla on se yksi tai kaksi timanttista biisiä. Voin, esimerkiksi, mainita suoralta kädeltä pari-kolme tykkibiisiä Rajalta, mutta käsitykseni niistä muista on parhaimmillaankin hutera. Sama pätee myös SLK:n, joka lienee Stam1nan levyistä se, jota olen kuunnellut määrällisesti kaikkein vähiten, mutta kun olen nyt luukuttanut kyseistä levyä tätä blogitekstiä varten, en ole aivan varma miksi näin on. Ei se ainakaan Noceboa huonompi ole, vaikka Nocebo ei ollut niin huono kuin muistin.

SLK:n ongelma lienee se, että sillä on muita Stam1na-levyjä korostetummin parhaat ja paskat biisit – erittäin hit-and-miss-tyylinen tuotos, siis. Ne parhaat biisit ovat aivan häkellyttäviä näytteitä lemiläisten kyvystä tehdä monipolvisia mutta silti tarttuvia kappaleita, kun heikommillaan levy on puuduttavaa kuultavaa. Ne paremmat rallit sisältävät ainakin Panzerfaustin (huikea keikkabiisi!), Kuoliaaksi ruoskitut hevoset ja Heikon ehkän, mutta kenties myös Uskon pois ja vielä isommalla ehkämarginaalilla Kalmankansan. Ne loput, kuitenkin… Masiina ja Dynamo ovat väärällä tavalla uuvuttavia kuultavia, Rautasorkka lienee heikoin avausbiisi millään Stam1nan levyllä, Kylmä kuuma kylmä sanalla sanoen turha ja instrumentaali Kolmen minuutin hiljaisuus sekä päätösraita SLK jäävät lähtökohtaisesti suosiolla kuuntelematta.

En haluaisi sanoa SLK:ta Stam1nan heikoimmaksi levyksi, koska sen parhaat hetket ovat todella hyviä, jopa kovatasoisen bändin omilla mittareilla. Silti epäilen, että kun seuraavan kerran alan ihmetellä, miksi en ole kuunnellut Stam1naa hetkeen, ota hyllystä soittimeen jonkin toisen levyn kuin SLK:n – minkä, sitä en tiedä, mutta tuskin SLK:n.

torstai 10. toukokuuta 2018

Sanctuary - The Year the Sun Died (2014)

En tiedä huomasitteko, mutta hieman ennen vuoden vaihdetta maailma menetti erinomaisen laulajan aivan liian aikaisin. Tämä virke voisi viitata moneen muusikkoon, mutta minulle Warrel Danen äkillinen kuolema iski kovaa - Lemmyn osasi odottaa, Linkin Park ei ollut pitkään aikaan relevantti (minulle, tietenkin) ja Chris Cornell oli (traagisuudessaan) minulle etäinen. Danen musiikkia olen kuitenkin kuunnellut melkoisella pieteetillä jo pitkään ja, kuten olen tainnut mainitakin, pidän Nevermoren Dead Heart, in a Dead World -levyä kaikkien aikojen toiseksi parhaana (metalli)levynä. Iso osa tuon levyn erinomaisuutta on Danen tulkintavoimainen ja pateettisuuden rajapinnalla liikkuva tunteellinen laulu. Niin hieno solisti kuin Dane olikin, hän tarvitsi itseään paremman kitaristin saadakseen sellaista kappalemateriaalia, joka sykähdyttää kuulijaa, sillä heikomman sävellyspartnerin kanssa lopputulos on ei-ihan-niin-kiehtovaa, kauniisti ilmaistuna.

Case in point, The Year the Sun Died. Ilman Danen vokaalipanosta kyseessä olisi korkeintaan keskinkertainen levy, jonka sävellyspuoli on ajoittain yllättävänkin laiskaa: esimerkiksi Let the Serpent Follow Men kaltaisilla ralleilla ei olisi mitään asiaa Nevermoren levylle eikä syynä olisi liian erilainen ilmaisu, vaan mielikuvituksettomat riffit ja draaman puute. Mainittu kappale, kuten niin moni muukin biisi levyllä, kantaa loppuun saakka käytännössä yksistään Danen laulujen ja aina yhtä erinomaisen tulkinnan ansiosta. Oikeasti levyltä on jäänyt mieleeni erityisen positiivisesti monen vuoden kuuntelun jälkeen vain kaksi kappaletta: sopivan yksinkertaisen rokkaava avausralli Arise and Purify sekä musavideolohkaisu Frozen. Vastaavasti täysin floppeja ei ole kuin ehkä kaksi (Exitium sekä The Dying Age tulevat ensimmäisenä mieleen).

The Year the Sun Died on murheellinen levy kolmella tavalla: heikon kappalemateriaalin takia, hukatun potentiaalin takia sekä Danen viimeisenä levytyksenä. Sanctuary ja etenkin Dane olisivat pystyneet parempaan ja nuo moninverroin paremman levyn idut ovat siellä jossain, kätkettyinä levyn huokosiin, mutta niitä ei ole vain työstetty riittävästi. Jopa niissä levyn heikommissa ralleissa on ihan selviä timantinalkuja, mutta ne on hukutettu keskinkertaisuuteen. Sääli, todella suuri sääli, että Danen viimeiseksi levyksi jäi näin heikko kiekko, mutta toisaalta en tule muistamaan häntä The Year the Sun Diedista tai edes Sanctuarysta, joten väliäkö tuolla lopulta niin?

maanantai 7. toukokuuta 2018

Sabaton - Heroes (2014)

Voi veljet kuinka vähän odotankaan sitä reaktiota, jonka tämä teksti saattaa herättää, koska joku herkkänahkainen epäilemättä pahoittaa mielensä ja syyttää minua kommariksi, cuckiksi, suvaksiksi ja mitä näitä muita suosikkiherjoja onkaan. Jos jotakin on tullut havaittua metallimusasta kirjoittaessa, yksi tärkeistä oppitunneista olisi tämä: Sabatonia ei saa haukkua ulkomusiikillisilla (tosin, mistä lähtien lyriikat ovat olleet ulkomusiikillisia?) asioista. Maastohousukansan AC/DC ei tee musiikillisesti mitään uutta, vaan toistaa samoja biisiarkkityyppejä niin uskollisesti, että ensimmäisen riffin myötä tarkkaavainen kuulija pystyy ennustamaan suunnilleen mihin biisi on matkalla. Silti jokaisella levyllä on ollut (yleensä vähintään) yksi biisi, joka onnistuu olemaan yllättävämpi, ainakin marginaalisesti, ja ne monesti kuullut biisiarkkityypit on toteutettu kerta toisensa jälkeen niin hyvin, että kritiikittömämpi tusinadiggari saattaa hairahtaa pitämään biisejä hyvinä. Heroes on juuri niin turvallinen ja tavanomainen Sabaton-levy kuin olettaa saattaa, ja vain Resist and Bite onnistuu pelastamaan muutoin välittömästi unohdetun levyn paremman keskikastin puolelle.

Mutta oikeasti ongelmani Sabatonin kanssa ei ole vieläkään musiikillinen, vaan lyriikallinen, ja mikään yhtyeen tähänastisista levyistä ei alleviivaa inhoani/pointtiani niin kokonaisvaltaisesti kuin Heroes. Kirjoitin jo aiheesta mielestäni varsin napakasti Imperiumissa, mutta avataan nyt vielä kerran kantaani: Sabatonin lapsellinen, militaristinen pseudo-jingoismi ruokkii nationalistisia ääriliikkeitä. En siis sano, kuten esim. (media)lukutaidon omaavat henkilöt saattavat huomata, bändiä natseiksi, vaan natseilla ja natsisympatioilla rahaa tekeväksi porukaksi. Mielestäni moinen on hiukan kyynistä.

Heroes-levy on nimestään ja kansikuvastaan alkaen juuri tällaista germaaniheimokulttuurista kumpuavaa militarismin glorifikaatiota pahimmillaan. Kyllä, bändi varmaan sanoisi tähän, että he vain kertovat historian tapahtumista ja henkilöistä, mutta ongelmani ei ole että historiasta kerrotaan, vaan miten tuo kerronta toteutetaan: kunniaa, mainetta ja sankaruutta saa sotakentillä, ja monet noista sankareista ovat jonkin maan nationalistisen historiankirjoituksen muovaamia "kansallissankareita", joiden ylistäminen ei ainakaan hillitse äärinationalismin normalisoitumista nykypäivänä. (Ohimennen mainittakoon, että olen edelleen hieman yllättynyt, että bändi ei ole vääntänyt biisiä Mannerheimista - liekö liian pyhä asia fanikunnalle, mene ja tiedä.) Lisäksi, kun kerran tehdään näin pateettista ja häpeilemättömän jingoistista lyriikkaa, sen voisi tehdä melkoisesti paremminkin kuin vain etsimällä triviaa Wikipediasta ja ketjuttamalla niitä näennäisen puolueettomiksi kuvauksiksi menneisyyden henkilöistä ja tapahtumista. Katsokaa nyt tätäkin:

Started out as a reserveSoon promoted well deservedAnd the legend has begun

With a bounty on his headThe red army wants him deadSoviet enemy number one

Across the MannerheimAddicted to the war gameNeverending flameVictory reclaimed

Oh we rememberWe rememberWe remember

Shout!
Lauri Törni's name
A soldier of three armies knows the game
Keeps their echo from the past
Rise from beyond your grave
Son of Finland and the Green Beret
May you rest in peace at last
Lauri Allan Törni


(Biisinä siis Lauri Törni -aiheinen Soldier of 3 Armies, mikäli joku ei sitä näin rautalangasta väännetyistä lyriikoista käsittänyt.)

Kyllä, näennäisesti probelmatisoidaan Törnin "addiktio sotaan", mutta sävy on kaikkea muuta kuin kriittinen. Etenkin kertosäe on yksiselitteisen ihannoiva. Joku alkaa inttää, että näinhän siitä historiasta voi opettaa, mutta kun tämä ei ole hyvää historiaa, vaan irrelevanttia triviaa peräkkäin, sävytettynä maastohousukansan silmäkulmiin tipan nostattavalla paatoksellisella nationalismilla. Enkä sano välttämättä nationalismia huonona asiana, vaan sanon huonoa historiaa huonona asiana. Enkä myöskään sano, että historiaa ei saisi käsitellä militaristis-nationalistisesti - siitä vain - mutta minulla on oikeus kritisoida näin huonoja historiantulkintoja ja vielä mainita, että sillä saatta olla ja usein onkin vaikutusta laajemmalti yhteiskunnassa, ainakin Sabaton-diggarien keskuudessa.

Ja älkää tulko väittämään, että Sabatonissa ei tiedetä mitä he tekevät tällä paskalla. Siksi he aina veivaavat Suomessa käydessään Soldier of 3 Armiesin, Talvisodan ja White Deathin tai ainakin osan näistä tai mahdollisesti potpurina; Puolassa vedetään sitten 40:1 ja Uprising; ja niin edelleen. Tietenkin he tietävät: eivät he voi olla huomaamatta, kuinka heidän keikoillaan heilutellaan lippuja ja heilaillaan.  Ja älkää väittäkö että näin ei tapahtuisi, koska olen nähnyt sitä tapahtuvaksi useammin kuin kerran.

Kertauksena siis: Sabatonin jätkät tuskin ovat pikkunatseja, mutta heidän musiikkinsa toimii monien pikkunatsien suosikkimusana. Eikä se ole sattumaa, kuten ei Sabatonin keikoilla heilaaminenkaan. Lisäksi mainittakoon, että koen nyt sanoneeni kaiken tarvittavan tästä aiheesta, joten jatkossa haukun Sabatonia enemmän keskinkertaisesta kappalemateriaalista.

P.S. Kansikuvana omistamani digipack-version kansikuva.

tiistai 1. toukokuuta 2018

Overkill - White Devil Armory (2014)

Hupsis. Eilen päättynyt huhtikuu oli koko blogini hiljaisin kuukausi: vain kaksi tekstiä koko kuunkierron kuluessa. En tiedä miksi niin kävi: olen toki ollut kiireinen ja vietin viikon reissussa ja kipeänä, mutta luulisi että parikymmentä minuuttia irtoaisi turhanpäiväisen paskan raapusteluun, eikö niin? No, eivät nämä blogitekstit niin turhanpäiväisiä ole kuin vitsaillen väitän, sillä näiden tekeminen on terapiaa, tajunnanvirtamaista jorinaa asioista, joista kenenkään muun ei tarvitse välittää. Kaikki muu kirjoittamiseni on vähintäänkin kevyttä (yli?)suorittamista, jota teen itseni lisäksi muillekin, mutta tämä blogi... olisin tyytyväinen siihen, vaikka kukaan ei lukisi. Täällä, näillä sivuttomilla sivuilla minulla on mahdollisuus tehdä jotain sellaista, mikä ei sovi oikein mihinkään muualle. Siispä: en aio lopettaa tätä blogia, en aio heittää mitään breikkiä blogille tai muuta vastaavaa - sen sijaan pyrin kiristämään tahtia blogitekstien suhteen ottamatta siitä kuitenkaan mitään stressiä.

Overkill on bändinä jäänyt minulle pitkään vieraaksi, mutta en oikein tiedä miksi. Minähän pidän räpsäkästä, suoraviivaisesta ja hyvin toteutetusta rässistä, joten miksi en diggaile Overkilliä? Ehkä ongelmani juurtaa siitä, että Overkillillä on hyviä yksittäisiä kappaleita, mutta ei albumikokonaisuuksia - vielä tänäkään päivänä en ole kuullut kokonaista Overkill-kiekkoa, joka olisi saanut minut takomaan nyrkillä ilmaa ja rutistamaan alahuuleni ylähuuleni päälle (ja esittelemään silmänvalkuaisia) pidempään kuin yhden tai kahden kappaleen ajan kerrallaan.

Case in point: White Devil Armory. Oikein mainio peruslevy, josta voin suoralta kädeltä osoittaa pari erinomaista, muutaman hyvän ja läjän riittäviä rässiralleja, mutta jota en silti tule kuunnelleeksi ilman blogin näennäispakotetta. Yksi ongelma on toki siinä, että mikään kappaleista (jos sivuutetaan kerrassaan mainio avausraita Armorist) ei ole erityisen ikimuistettava:  ne ovat samanlaista perusrässiä, jota tulee vastaan jokaisesta tuutista ja tiivitaavista.

(Oli pakko pysähtyä myhäilemään tuota mukahauskaa heittoa. Myhäilyä jatkui pidempään kuin tohdin myöntää.)

Samalla täytyy myös mainita, että tunnen mielestäni riittävän hyvin vain kaksi Overkill-levyä: tämän ja Horrorscopen, joka on ilmeisesti bändin kultakauden tuotantoa vaikka taso on suunnilleen sama kuin White Devil Armorylla. Olen kuunnellut taustalla ehkä puolta tusinaa Overkilliä vuosien saatossa ja Ironbound vaikutti oivalliselta (joskaan ei ällistyttävältä), mutta valitettavasti tuota kiekkoa on ollut yllättävän vaikea löytää; kun se tulee vastaan seuraavan kerran, nappaan toki mukaan. Ehkä mielipiteeni jalostuu Overkillin suhteen samalla lailla kuin se teki Motörheadin kanssa, mutta juuri nyt, anno domini 2018, bändi on "vain" parempaa keskikastia.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Machine Head - Bloodstone & Diamonds (2014)

Enpä ole aiemmin ajatellut, mutta verikivet (bloodstone) ovat timantteja, joita käytetään ei-niin-laillisten kauppojen vaihdannan välineinä - ainakin itselleni termi liittyy tiukimmin palkkamurhaajiin ja -sotilaisiin Afrikassa. Eli, käytännössä, levyn nimi on Timantti & timantteja. Siinä tämän päivän ekskursio turhanpäiväisiin havaintoihin.

Machine Headin kultakausi oli vuosien 2007 ja 2014 välillä ja kattoi kolme levyä. Näistä kolmesta kaksi ensimmäistä (The Blackening ja Unto the Locust) ovat aika tasalaatuisia, joskin erilaisia keskenään, ja on enemmän henkilökohtainen preferenssi kuin varsinainen statement kummasta pitää enemmän. Bloodstone & Diamonds on myös erittäin hyvä levy, vaikka harva kiistää sitä, etteikö se olisi selvästi tasonpudotus kahdesta edeltäjästään. Isoin ongelma levyssä on sen pituus: 70 minuuttia on yksinkertaisesti liikaa lähes mille tahansa levylle, ja kun ottaa järjettömän mitan huomioon, Bloodstone & Diamonds sietää sen yllättävänkin hyvin. Yksi syy tähän suhteelliseen intuition vastaiseen toimivuuteen on se, että levy tuntuu todella tarvitsevan kestonsa: se ei ole pelkkää ylipitkää biisiä ylipitkän biisin jälkeen (kuten monet progemmat levyt) eikä liian suuri keko biisejä (kuten muuan tuoreempi Machine Head -levytys). Siitä huolimatta aion väittää, että Bloodstone & Diamonds olisi parempi levy, jos siltä leikkaisi yhden tai kaksi biisiä välistä pois. Mutta mitkä?

Alku on kova: Now We Die on loistava eikä hetkeäkään liian pitkä, Killers & Kings välttämätön suoraviivaisempi ja runnovampi ralli, Ghosts Will Haunt My Bones ja Night of the Long Knives jossakin kahden edellisen välillä. Alkupuolen tähtihetki on kuitenkin, aika isolla marginaalilla, melankolinen, kaunis ja tunnelmallinen Sail into the Black, joka on myös levyn pisin biisi  (8,5 min), joten se siitä ylimittaisten biisin argumentoinnista. Levyn päätösbiisi (yhdistettynä biisinvaihtumisbiisiin*/introbiisiinsä Imaginal Cells) Take Me Through the Fire on jälleen sitä taattua Machine Head -timanttilaatua. Jossakin näiden kansien välillä on filleriä, mutta tuo filleri ei taatusti ole In Comes the Flood tai Game Over. Minun on otettava tauko ja mietittävä tätä.

Pidin vartin tauon ja olen tullut siihen tulokseen, että fillerin on oltava joko Eyes of the Dead tai Damage Inside. Ehkä molemmat. Eyes of the Dead alkaa hyvin, hienolla maalailevalla introlla, mutta ei saa käytettyä sitä riittävästi edukseen ja muut osat biisiä ovat varsin helposti unohdettuja. Damage Inside on levyn erikoisin ralli, yksistään Robb Flynnin laulua, vähän kitarasooloa ja sointumatto pohjalla, mutta se on liian pitkä kolme ja puoli minuuttisena välisoittona. Beneath the Silt on myös kandidaatti filleriksi, mutta kyllä siinäkin on hetkensä...

Niin tai näin, Bloodstone & Diamonds on Machine Headin kultakautta eli vähintäänkin erittäin hyvä, ajoittain erinomainen. Jos Machine Head ei ole tuttu, kannattaa tsekata jompi kumpi niistä aiemmista kultakauden kiekoista, mutta kun ne ovat tuttuja, niiden vierelle levyhyllyyn kuuluu Bloodstone & Diamonds.

*Termin lanseerasi frendini Pimu joskus vuoden 2004 paikkeilla, kun hän puhui Gamma Rayn Land of the Freen alle minuutin mittaisesta Fairytalesta. Olen siitä asti ollut ihastunut tähän termiin ja aion käyttää sitä aina kun vain suinkin mahdollista/sopivaa.

torstai 5. huhtikuuta 2018

Lost Society - Terror Hungry (2014)

Kuten monien muidenkin kohdalla kävi, Lost Society yllätti minut live-energiallaan ja pätevällä esikoislevyllään Fast Loud Death. Toinen levy olisi siis todellinen koetinkivi siitä, kuinka hyvin bändin konsepti toimisi: ensivaikutelman voi tehdä vain kerran ja sen jälkeen on oikeasti oltava hyvä. Terror Hungry ilmestyi lähes päivälleen vuosi esikoisen perässä ja, kuten lienee arvattavissa, eihän se ole läheskään yhtä hyvä levy. Kuten taisin jo Fast Loud Deathista puhuessani mainita, Lost Societyn viehätys ei ole se, kuinka täydellisen loppuun hiottua yhtyeen sävellystyöskentely on saati kuinka oivaltavia riffejä nelikko onnistuu kyhäilemään, vaan homma toimii tai kaatuu bändin energiatason mukana. Fast Loud Deathilla energiataso oli juuri oikealla tasolla, mutta Terror Hungrylla ei. Mikä menee pieleen?

Ensimmäinen ja se luultavasti tärkein ongelma on siinä, että levy on tehty liian pian esikoisen vanavedessä. Kenties bändillä oli hirmuinen into tehdä toinen levy välittömästi ja tyydyttiin käyttämään esikoista tehdessä syrjään jätettyjä riffejä tai biisejä tai sitten vain kohkattiin kiireellä biisejä kasaan - oli syy mikä tahansa, Terror Hungryn kappalemateriaali ei välitä samaa välitöntä energiaa kuin esikoinen. Tämä ei tarkoita sitä, että kappaleet eivät saisi jalkaa naputtamaan lattiaa tai etteikö kiekolla olisi silti keskivertoyrittäjiä enemmän kiihkoa, vaan että kaikessa tässä homma on liian samanlaista ja heikompaa kuin aiemmin.

Toinen iso ongelma on levyn mitta: Fast Loud Death oli 43 minuuttia, mikä on juuri täydellinen mitta näin intensiiviselle musiikille, mutta Terror Hungry kestää 53 minuuttia, mikä on liikaa. Ero ei välttämättä vaikuta paljolta, mutta kun biisejä on yksi vähemmän kuin esikoisella, se tarkoittaa rallien ylimittaisuutta ja junnaavuutta. Esikoisella biisit olivat järjestäen alle neljä minuuttia (kaksi biisiä menee vain vaivoin tuon rajapyykin yli), Terror Hungrylla on kolme biisiä yli viidessä minuutissa ja noista kolmesta pisin on puolitoista minuuttia pidempi kuin esikoisen pisin biiisi. Tämäkään ei ole sinänsä ongelma, mutta kun Lost Societyn musa ei (tässä vaiheessa uraa, huom!) ollut mitään maalailevaa progea tai hienovaraisemmin repivää murhaamista - ei, Lost Societya voi verrata mielipuolisesti huitovaan viidakkoveitsimurhaajaan (kuten levyn kansikuvassa näkyy), joka tulee paikalle, tekee tuhonsa ja rynnistää naapuriin. Tällaisessa musiikissa ylimittaisuus johtaa nopeasti tylsistymiseen, kun murhaaminen ei tapahdukaan välittömässä vimmassa. Kun biisit pysyvät asiassa, nippanappa kolmeminuuttisissa pyrähdyksissä, levy toimii edelleen ihan riittävän hyvin: Terror Hungry, Mosh It Up ja kumppanit rullaavaat niin hyvin kuin Lost Societylta voi toivoa.

Onneksi yhtye hioi kolmoslevyä pidempään ja lähti viemään musaansa eteenpäin. Puhutaan siitä jonakin toisena kertana, kuitenkin.