keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Stam1na - Viimeinen Atlantis (2010)

Joo, on taas venähtänyt tekstien väli - minkäs teet, kun ei kotona ehdi kuin nukkua. No, onneksi tämä blogi ei ole niin pakottavan kiireellinen urakka, kunhan omaksi huviksi kirjoittelen. Silti, jos joku näitä tekstejä odottelee, olen pahoillani tavallista hitusen pidemmästä odottelusta.

Olen usein sanonut, että Stam1na tuskin tulee koskaan tekemään Uudet kymmenen käskyt -levyä parempaa kokopitkää. Moinen temppu vaatisi ihmeitä, sen verran timanttinen levy UKK on. Mutta jos joku jo ilmestynyt levy voi tuota levyä haastaa, se on Viimeinen Atlantis. Ei epäilystäkään: tämä tässä olisi melkein minkä tahansa muun bändin paras levy ilman ainuttakaan heikkoa biisiä ja timanttisella tarinalla, tietenkään äärettömän tärkeää kantaaottavuutta unohtamatta. Joidenkin mielestä ekotiedostavat sanoitukset saattavat tuntua saarnaavilta, mutta Hyrden tyylitajulla ja sananväänntelyllä muussa tapauksessa tekotaiteellisista tylytyksistä tulee todella tuimaa lyriikkaa.

Viimeisen Atlantiksen tarina kertoo nyky-yhteiskunnan hajoamisesta ekokatastrofin äärellä ja syistä, jotka siihen johtivat. Pakkolasku, etenkin, iskee julmatarkkoja huomioita nykymenostamme ja hyperkapitalismin itsetuhoisuudesta. Jäteputkiaivot, Elämän tarkoitus sekä kenties levyn riipaisevin ralli, Viestintuoja, ovat niin häkellyttävän hienoja näytteitä älykästä metallimusiikkia, että kyllä tämän rinnalla tusinapaskaa suoltavat kusipäät saavat luvan hävetä. Sanoitusten painava yhteiskunnalliset huomiot ovat osuvia ja niistä johtuva apokalyptinen jätemyllypainajainen on pisteliäämpi, kun huomiot yhteiskunnasta kolahtavat liian lähelle omaa elämää ja omia (eittämättä kestämättömiä) kulutustottumuksia ja... Fun stuff, eh? Jos tämä kuvaus vaikuttaa ärsyttävältä, kenties saat Stam1na-annoksesi muualta.

Kappalemateriaali on parasta Stam1naa sitä yhtä levyä lukuun ottamatta. Jo mainitut rallit yhdistettynä bläkkistä joukkoon sekoittavaan Eloonjääneeseen, kiperän tunnelmalliseen Viimeiseen Atlantikseen sekä murskaavaan Maalla, merellä, ilmassa... timanttista settiä, alusta loppuun. Mitä enemmän levyä kuuntelen, sen paremmalta se kuulostaa, sen hiotummin sävelletyltä ja sovitetulta ja...

Vitut.

Kyllä mä aion sen sanoa. Haistakaa paska, jos väitätte paskanjauhajaksi.

Viimeinen Atlantis on Stam1nan paras levy. On se. Jo pelkästään sen takia, että kuuntelen sitä nykyään auliimmin kuin UKK:ta, ja täysin ilman nostalgialaseja. Jonakin toisena päivänä saatan sanoa toisin, mutta nyt, 18.1.2017, vannon Viimeisen Atlantiksen nimeen.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Sabaton - Coat of Arms (2010)

Kantani Sabatoniin ei ole muuttunut, joten ei mennä siihen sen enempää. Jos näkemykseni ei ole tuttu, tästä blogista löytyvät tekstit Coat of Armsia vanhemmista levyistä sekä Imperiumista löytyy The Last Stand -arvioni, joista tuon kannan voi käydä todistamassa. Jälleen kerran jotkut biiseistä ovat parempia - muutama on jopa hyvä - ja loput sitä samaa, the same old the same old. Sen sijaan aionkin käyttää tämän blogitekstin pilkkaamalla Sabatonin yrityksiä kirjoittaa lyriikkaa.

Send them over the waves
Our sentinels
They report the news
Position of our foes
This battlefield's been chosen
Tactically in advance
Time to alert our fighters
We're soon in range
(Midway)

Siis tämä on ensinnäkin aivan hirveää paskaa, noin lyriikallisena näytteenä. Jos sitä nyt ei joku tiedä tai käsitä, lyriikan ei ole tarkoitus vain listata asioita, luetteloida Wikipediasta kaivettuja faktoja. Yleensä Sabatonin jätkät kaivavat yksittäisiä huomioita ja vain länttäävät ne melodian päälle, kutsuen niitä lyriikoiksi, mutta Midwayn kohdalla sekin oli liikaa. Mitä informaatiota, historiallista tietoa, tämä säkeistö tarjoilee? Tiedustelijat tuovat infoa vihollisliikkeistä, taistelukentät valitaan taktisin perustein etukäteen ja lopulta rähistään? Jos joku ei näitä tiedä, hän tarvitsee yleissivistyksen, ei keskinkertaista korkkariheviä.

Ever since it started
On Kristallnacht of '38
When liberty died
And truth was denied
Sent away on trains on a way-way trip to hell
Enter the gates - Auschwitz awaits!
(The Final Solution)

Laatuesimerkki trivialyriikoista, joita ryyditetään vähintäänkin kyseenalaisilla yksinkertaistuksilla ja rautalangasta väännetyillä kielikuvankaltaisilla. Ensinnäkin on melkoisen rankka yksinkertaistus väittää, että "vapaus kuoli ja totuus kiellettiin" natsi-Saksassa: juutalaisilta kyllä vietiin vapaus ja ihmisarvo, mutta se silti päde koko valtioon tai edes suureen osaan sen väestöstä - puhumattakaan siitä, että "totuuden kieltäminen" edistää yksiuloitteista historianäkemystä, jossa on olemassa yksi totuus, joka voidaan kieltää (näin siis ei ole). Lisäksi Kristallnacht ei ollut kuin yksi askel loivalla luiskalla juutalaisten totaaliseen dehumanisaatioon, eikä sitä voi täten pitää tapahtumana, joka johti "vapauden kuolemaan" ja "totuuden kieltämiseen".

Do you remember
When Nazis forced their rule on Poland
1939 and the allies turned away
(Uprising)

Joo, on vain osa ekaa säkeistöä, mutta miksi laittaa loput, kun haluan puhua näistä kolmesta säkeestä? Eniveis: nämä säkeet ja monet (niiiin kovin monet vastaavat) ärsyttävät minua suunnattomaksi, koska ne on tehty vain yhtä tarkoitusta varten - puolalaisen keikkayleisön huudettavaksi. Art of Warin 40:1 iski puolalaisen nationalismin henkitorvelle, joten tokihan uudella Sabaton-kiekolla piti olla joku Puolaa käsittelevä biisi, jota voi sitten soittaa sen isomman hitin jälkeen, saada porukan kyynelehtimään pateettisessa kansallisessa paatoksessaan. Tähän päälle vielä kun heitetään se fakta, ettei Sabaton-leirissä muisteta historiaa oikein kunnolla: vuonna 1939 juurikin Saksan hyökkäys Puolaan (1.9.1939 alkaen) johti liittoutuneiden sodanjulistukseen eli LIITTOUTUNEET EIVÄT KÄÄNTYNEET POIS! On toki helvetin helppoa vaan laukoa typerää paskaa, kun ei tarvitse oikeasti miettiä armeijoiden mobilisointia, sotilaiden kouluttamista, kaiken mahdollisen ja mahdottoman paskan organisointia - kunhan huutaa, että paskat, ette tulleet teleportilla tänne ja pysäyttäneet muutenkin jo helvetillisen tehokasta ja lyhyttä hyökkäystä. 1940, kun Saksa hyökkäsi Belgian ja Alankomaiden kautta Ranskaan, britit ja ranskanleivät olivat vasta järjestelemässä joukkojaan, odottaen uutta ensimmäistä maailmansotaa. (Oion luultavasti mutkia, mutta ainakaan en pistä tuhansia ihmisiä laulamaan yksinkertaistaustani, heiluttaen lippujaan ja epäsuorasti oikeuttaen heidän potaskaansa.)

Joo, ei mulla muuta. Peace.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Rhapsody of Fire - The Frozen Tears of Angels & The Cold Embrace of Fear (2010)

Rhapsody muutti nimensä Rhapsody of Fireksi, koska Manowarin Joey DeMaion kipparoima Magic Circle -levy-yhtiö onnistui luomaan aikaan melkoisen sopimussotkun, joka oli koitua koko bändin kuolemaksi. Vuonna 2006 Rhapsody of Fire julkaisi turhanpäiväisen Triumph or Agony -levyn, joka jäi minulta hankkimatta yhden kirjastolainakuuntelun perusteella. Sitä edeltävä Symphony of the Enchanted Lands pt. II ei sekään, yhtä erinomaista voimametallirallia lukuun ottamatta, ollut kovin erikoinen tuotos. Näitä kahta levyä seurasi koko Magic Circle -sotku ja neljän vuoden levytystauko, joka katkesi uuden levy-yhtiön, Nuclear Blastin, kautta julkaistuun The Frozen Tears of Angelsiin. Koska alla oli pari heikkoa kiekkoa ja pitkä tauko, bändillä oli paineita näyttää olevansa yhä tilanteen tasalla.

The Frozen Tears of Angels on paljon parempi levy kuin kaksi sitä edeltävää tuotosta, ei siitä mitään, mutta se on silti keskinkertainen kokonaisuus. Sillä on muutama helmi – Sea of Fate, Reign of Terror sekä On the Way to Ainor – mutta muuten levy on melkoisen yhdentekevää pyörittelyä. Mammuttimainen nimikkoraita on vain kalpea aavistus yhtyeen aiemmista jättiläisralleista, kertaakaan kappalemateriaali ei yllä varhaisvuosien ilottelun tasolle ja tuskallisista lyriikoista puuttuu yksinkertainen riemu, joka teki vanhojen levyjen myötähäpeäntäytteisistä tarinoista niin viihdyttäviä. The Frozen Tears of Angels on keski-ikäistynyttä, näivettynyttä ja rutinoitunutta sinfoniametallia. Kaikki peruspalikat ovat toki tallella, juu, mutta silti touhusta puuttuu näyttämisen ja tekemisen riemu. Levy on pelkkä rutiinisuoritus.

The Cold Embrace of Fear yrittää niin kovasti olla uusi Rain of the Thousand Flames, että ihan sattuu. Vaan kun vuosi ei ole enää 2001, vaan 2010 (huomaa ykkösen muuttunut paikka). EP:n kappaleista huomaa, että ne ovat ylijäämämateriaalia varsinaiselta levyltä, ja se, että yksi biiseistä sattuu olemaan vartin mittainen, on vain sattumaa. Levyn takakannesta löytyy listaus seitsemälle biisille, mutta eihän niitä oikeasti niin montaa ole, vaan joukossa on useita introja/välisoittoja/dialogeja sekä pakollinen keskiaikaballadi. Oikeasti uusia biisejä on kaksi tai kolme, joista yksi kestää, kuten sanottua, vartin. Eihän tätä tuotosta voi oikein kenellekään suositella, mutta onpahan nyt siitä huolimatta joskus tullut hyllyyn hankittua.

Rhapsody of Fire on sittemmin jatkanut tismalleen samalla linjalla. Periaatteessa on ihailtavaa, että jätkät pääsivät vaikeuksiensa ja sopparisotkujensa yli, mutta vielä kun tekisivät oikeasti hyvän levyn, niin johan tässä ilo repeäisi. Ei tosin yhtä paljoa kuin siitä tosiseikasta, että tänä vuonna, anno domini 2017, keikkalavoja kiertää kolme (!!!) Rhapsodya.


P.S. 2017 tuli ja 2016 meni. Toivottavasti vastaan sattuu tulevana kalenterivuonna kivoja juttuja itse kullekin.

maanantai 26. joulukuuta 2016

Nevermore - The Obsidian Conspiracy (2010)

Puhtaalla musiikillis-historiallisella spekulaatiolla ja analyysilla olen valmis väittämään, että Nevermoressa oli loppuvaiheessa kaksi klikkiä, kaksi eri suuntiin vetävää voimatekijää. Yhtyeessä oli aina kaksi pääsäveltäjää, joiden yhteinen visio loi yhden hienoimmista levyistä koskaan... sekä muita erittäin onnistuneita levytyksiä. Warrel Dane ja Jeff Loomis tekivät yhdessä käytännössä koko Nevermoren diskografian, vaikka muillekin jäsenille on herunut sävellys- ja sovituskredittejä aika-ajoin. Kun Danen ja Loomisin yhteistyö toimi ja visio oli yhteneväinen, syntyi levyjä kuin Dead Heart, in a Dead World sekä This Godless Endeavor; kun yhteistyö ja visio vetivät toisiin suuntiin, syntyi kaksi soolouraa ja yhtyeen monipuolisen diskografian musta lammas.

This Godless Endeavor oli levy, johon kaikki olivat tyytyväisiä - niin fanit, kriitikoit kuin muusikot itsekin. Mutta se oli myös niin hyvä levy, että jätkillä täytyi olla kovat paineet lähteä tekemään jatkoa sille, joten he ottivat hieman etäisyyttä bändiin löytääkseen uuden tulokulman musiikkiin. Jeff Loomis katosi progeilun syövereihin ja teki instrumentaaleja soololevyjä, joista on iloa vain minua kovemmille soitinrunkkareille; Dane puolestaan löi (platonisesti) hynttyyt yhteen Soilworkissakin on/off-suhteella vaikuttaneen Peter Wichersin kanssa ja teki onnistuneen mutta yksiuloitteisen soololevyn, jossa fokuksessa oli tarttuvuus ja, verrattuna Nevermoren materiaaliin, minimalismi. Kun soolotauot oli pidetty ja uutta Nevermore-levyä piti alkaa työstää, Danen ja Loomisin visiot siitä, miltä Nevermoren pitäisi soundata eivät enää kohdanneetkaan: Loomis tahtoi progempaa, Dane tarttuvampaa.

Se, mitä tuo sessio tuotti, oli The Obsidian Conspiracy, joka yrittää olla samaan aikaan progea Nevermorea että tarttuvaa Danen soolomatskua. Kappaleet ovat lyhyehköjä, siellä neljän minuutin tietämillä, ja vaikka riffeissä on loomismaista koukeroisuutta, suurin painoarvo on kertosäkeillä ja melodioilla, koukuilla. Kyllä, joku Moonrise on hieno biisi täynnä kiemurtelevaa riffiä, mutta se on rakennettu hyvin perinteisen rock/pop-kaavan mukaisesti. Tämä pätee, lähtökohtaisesti, koko levyyn: vaikka osioita olisi kuinka monta, kappaleet kulkevat peruskaavalla intro-säe-bridge-kertsi-säe-bridge-kertsi-soolo-kertsi-kertsi. Vertaa tätä vaikkapa Borniin, josta moista yleistystä ei voi tehdä, edes suuntaa-antavasti. Sitten on tapaus Emptiness Unobstructed, joka on, let's face it, ihan tyypillinen kolmen (vai neljän?) soinnun rockralli. Vastapainona on levyn nimikkobiisi, joka on rankinta Nevermorea Bornin ohella.

Ei The Obsidian Conspiracy huono levy ole - oikeastaan pidän siitä melkoisesti - mutta ymmärrän ihmisten tyytymättömyyden siihen. Levy ei ole This Godless Endeavor 2.0 tai Dead Heart... 2.0, vaan toinen tulokulma yhtyeen musiikkiin ja hyvin ristiriitainen kuuntelukokemus. Ristiriitaisuudesta syntyy kiinnostava jännite, minkä kautta levyä on mielenkiintoista kuunnella, mutta kenties se on tarkoitukseton kahden musiikillisen primus motorin eturistiriita. Ei ihme, että Loomis lähti bändistä pian levyn julkaisun jälkeen ja on sittemmin liittynyt Arch Enemyyn, jossa (veikkaisin) hänen sävellysvastuunsa rajoittuu sooloihin. Dane pisti Nevermoren telakalle ja on jatkanut soololevynsä ja Nevermoren tyylien sekoittamista naftaliinista kaivetun Sanctuaryn levyllä. Puhutaan siitä myöhemmin.

P.S. Jos se jäi joltakulta epäselväksi, tämä teksti perustuu analyyttiselle spekulaatiolle, jota en tue mihinkään haastatteluun tai jäsenten sanomisiin. Pohjana on pelkästään järkeilyni ja arvailuni. Älkää siis ottako tätä totena, vaan pelkkänä huonosti perusteltuna spekulaationa.

torstai 15. joulukuuta 2016

Motörhead - The Wörld Is Yours (2010)

Minun Motörhead-kuumeeni ei ota laantuakseen. Olen tullut kahmineeksi levyhyllyyn jo runsaan siivun yhtyeen diskografiaa, ja jokaisen levykauppareissun myötä yksi kiekko löytää tiensä edeltävien viereen ja väliin. Jokusia puuttuu - etenkin kaikki Bastardsin ja Hammeredin välissä julkaistut - mutta paljon on tullut tosiaan keräiltyä, etenkin 2000-luku on We Are Motörheadia lukuun ottamatta täysin hallussa. Vielä on siis kaksi Motörhead-tekstiä luvassa, tämän jälkeen.

Totuus on, että minulla ei ole juuri mitään sanottavaa The Wörld Is Yoursista: se on yksi 2000-luvun Motörhead-levytys muiden joukossa. Ei huono, mutta ei myöskään erinomainen, muutamia kerrassaan häikäiseviä biisiyksilö lukuun ottamatta. Born to Lose on yksi bändin parhaita avausralleja, Brotherhood of Man päräyttää metallisimman biisin pitkään toviin ja musavideolohkaisuksi valittu Get Back in Line koukuttaa lehmänkellollaan (joka on, erikoisesti, leikattu sinkkuversiosta kokonaan pois). Muuten meno on sitä samaa räminää kuin aina aiemminkin, hyvässä ja pahassa ja kun Motörheadista puhutaan, pahakin on oikeasti hyvää. Ei Lemmy lähtenyt mitään uutta suuntaa bändilleen ottamaan vuonna 2010, mutta vittuako sitä olisi tehty, oikeasti? Kuka olisi halunnut kuulla Motörhead 2.0:n, joka jatsailee ja tunnelmoi eteeripöllyissä? Vitut siitä: antakaa mulle Lemmy mölyämässä rokista, naisista ja kapinallisuudesta, heittäkää joukkoon suoraviivaiset riffit, helvetillinen groove sekä, tietenkin, se basso, niin enempää ei tarvita, homma on paketissa.

The Wörld Is Yours on juuri niin hyvä levy, kuin Motörheadilta vuosimallia 2010 sopiikin odottaa. Se on samalla myös levy, jota ei voi suositella ensikokeiluksi yhtyeen suuntaan. Pidän kiinni siitä, että paras kanava Lemmyn nerouteen on Kiss of Death tai Bastards, koska ne tuntuvat levyina tuoreemmilta ja idearikkaammilta kuin vaikkapa The Wörld Is Yours tai melkein mikä tahansa muu 2000-luvun levytys. Toisaalta klassikoissa (vuosien 1979 ja 1980 tuotokset) on se vaara, että ne antavat vinoutuneen kuvan yhtyeen koko diskografiasta: vanha kansanviisaus tietää sanoa, että vaikka Kings of Metal on Manowarin paras levy, se ei ole paras levy aloittaa Manowar-diggailua (vaan parempi olisi jättää koko diggailu väliin, niin ankea bändi on kyseessä), koska se antaa epäreilut vaatimukset kaikille muille yhtyeen tuotoksille. Samasta syystä iskisin orastavalle Motörhead-diggarille käteen ei yhtä puhkisoitetun ja -kuunnellun levyn, vaan jonkin sellaisen, mikä tarjoaa uutta ja on laadultaan riittävän kova, kenties, odottamatta, kovin. Eli, käytännössä, Kiss of Deathin tai Bastardsin.

Ei kai mulla muuta. Born to lose, live to win.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Mokoma - Sydänjuuret (2010)

Muistan lukeneeni Marko Annalan haastattelua, missä hän mainitsi, että Sydänjuurten teko oli tuskaista koko bändin motivaatiopuutteen takia. Annala itse sanoi olleensa se henkilö, joka potki koko porukkaa tekemään levyn, tekemään ylipäänsä jotain. Oli syy todellisuudessa mikä tahansa, Sydänjuuret on heikko levy: se on Mokoma polvillaan, leikkimässä keskinkertaisten riffien ja heikkojen biisien kanssa. Ja tämä on sama bändi, joka oli aiemmin tehnyt Kuoleman laulukunnaat sekä on sittemmin petrannut vieläkin paremman kiekon.

Periaatteessa kaikki palaset ovat kohdillaan: Annalan lyriikat, rässipohjainen räime ja melodiset koukut. Samaan aikaan kaikki palaset ovat kuitenkin kuluneita, vaivoin tunnistettavissa ja väreiltään haalistuneita. Alkaen avaus- ja nimikkoraidasta, koko levy tuntuu Mokomalta parodioimassa Mokomaa; samat riffi- ja melodiakulut kuin aikoina parempina, mutta ilman samaa intoa ja raivoa. Kappaleet junnaavat, eivät pääse kertakaan liitoon ja levystä tulee välittömästi vaikutelma, että se on tekemällä tehty, väkisin raavittu kasaan, vaikka ketään ei oikeasti olisi huvittanut tehdä kiekkoa ja siinähän sitten ollaan, kun ei parempaakaan ole. Eivät biisit huonoja ole, jos niitä vertaa kaikkeen musiikkiin maailmassa, mutta mitään syytä levyä ei ole kuunnella, jos yhtyeen aiemmat tai myöhemmät paremmat levyt ovat tuttuja. Jopa lyriikoihin on eksynyt outoja ja suorastaan typeriä ratkaisuja, mitä ei Annalalta yleensä odottaisi: siis kuka, missään, milloinkaan, on pitänyt Hei hei heinäkuuta hyvänä nimenä biisille - vielä kun lyriikat ovat melkoisen piinallista seurattavaa? Em. ralli ei ole ainoa tapaus levyllä, jonka sanoitukset ovat alle odotusten, mutta kyllähän heinäkuun hyvästeleminen on selkein rimanalitus. Parhaimpina hetkinään levy on selkeässä paahdossa: Vääräleuan tylytys on juuri sitä, mitä Mokoma ei väärin voi tehdä, ja (rasittavista lyriikoistaan huolimatta) Sydänjuuretkin onnistuvat muutamaan ihan kelvolliseen hetkeen. Muuten on riemu melkoisen utopistinen ajatus, kun kerran niin oivallisen bändin konttaamista joutuu seuraamaan.

Ostin Sydänjuuret suunnilleen vuonna 2011 tai 2012. En muista tarkalleen, mutta missään nimessä se ei ole sen myöhemmin ollut, koska muistan ostaneeni sen paikasta, jonka lähellä noina aikoina asuin. Muistan tämän, koska säästin levyn hintalaput: etukannen oikeassa ylänurkassa on tavanomainen Anttilan 19.95€ hinnaksi ilmoittava puna-valkoinen tarra, mutta välittömästi sen alla on vihreä, hutaisten paikalleen isketty vihreä hintalappu, joka kertoo hinnaksi 2.99€. Haluan nyt huomauttaa, että korkeintaan kaksi vuotta vanha levy on yleensä midprice-hintainen, siellä kahdeksan euron paikkeilla, mutta jostain syystä nykymuotoisen Mokoman heikoin levy oli pilkkahintaan. Pilkka on oikea sana: ostaessani levy oli vielä suhteellisen tuore tapaus ja en voi olla katsomatta vihreää hintalappua ja irvistämättä kaupanpitäjän ivalle, alistuneelle epätoivolle, että eihän tätä kukaan muuten osta. Ja, myönnän, en olisi ostanut, jos levy olisi maksanut vitosen.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Kiuas - Lustdriven (2010)

Kiukaan (Kiukasen? suomen kieli on perseestä) ura oli nousujohteinen, ainakin suosiossa mitattuna. Yhtyeen kolme ensimmäistä levyä lujittivat yhtyeen asemaa rankemman mutta omaperäisen suomipowerin tekijänä. Minulta on (vieläkin, tiedän, tiedän) jäänyt yhtyeen kehuttu ykköslevy The Spirit of Ukko hankkimatta, vaikka kaikki muutkin löytyvät hyllystä. Pidin pitkään yhtyeen kolmoslevyä, päräyttävän kovalla avausrallilla naaman sisään potkivaa The New Dark Age kolmikon parhaana, mutta mitä enemmän olen yhtyeen diskografian mustaa lammasta, Lustdriveniä kuunnellut, alan kallistua sen suuntaan.

Lustdriven on Kiukaan musta lammas, koska sen lyriikat eivät ole pakanallis-ateistista paasausta, vaan... no, ei sitä voi mitenkään nätisti kiertää ja kaarrella... emoa. Ei pahinta mahdollista My Chemical Romance -sheissea, mutta kuitenkin. Tämä tulee selväksi jo levyn nimestä sekä kansikuvasta: siinä, missä edellisillä levyillä oli pseudokeskiaikaista kuvitusta, sarvipäinen metsänhirviö ja pakanallinen patsas lumisessa metsässä, Lustdrivenillä on palava sydän, jolla on siivet. C-c-c-combobreaker, anyone? Myös yhtyeen pukeutuminen promokuvassa on teinipimpsankostustusbändien imagon kanssa yhtenevää, aina fedoraa myöten.

Samaan hengenvetoon on sanottava, että musiikki on Lustdrivenillä parempaa kuin Kiukaalla kertaakaan aiemmin (poislukien The Spirit of Ukkon, josta en tiedä vielä mitään): rankat biisit ovat rankkoja, mutta niissä on oivaltavia melodioita ja koukkuja; hempeämmät biisit eivät ole tylsää rämpyttelyä, vaan oikeasti dramaattisia ja onnistuneita; Mikko Salovaaran riffikynä on pirullisen terävässä tikissä. Bändin soitto ja Ilja Jalkasen tulkinta on huipussaan. Kaikin tavoin homma vain toimii.

Siksi juuri onkin niin suuri sääli, että Jalkanen lähti bändistä melko pian levyn julkaisun jälkeen. Ja sitäkin suurempi sääli on, että yhtye lopetti vedettyään joitakin keikkoja uuden solistin kanssa. Kiukaassa oli potentiaalia vielä parempaan, kuten nousujohteinen ura osoitti. Elämässä harvoin menevät toivotulla tavalla ja sen kanssa joutuu - niin, no - elämään. Onneksi yhtye kuitenkin ehti tekemään neljä levyä, joista ainakin kolme ovat hyviä... enkä jaksa epäillä, että yhtyeen kehutuin levy olisi suuri irtiotto tästä trendistä.