torstai 18. elokuuta 2016

Dream Theater - Black Clouds & Silver Linings (2009)

Dream Theaterissa pidän vuosituhannen taitteen matskusta: etenkin mahtipontinen ja dramaattinen Scenes from a Memory sekä mukavuusalueen ulkopuolelle otettu harppaus Train of Thought ovat jääneet mieleeni erityisen onnistuneina tekeleinä. Vuoden 2007 Systematic Chaos ei sekään susipaskaa antimusiikkia ole, mutta selvästi heikompi kokonaisuus kuitenkin. 2000-luvun Dream Theater kulminoituu kuitenkin Black Clouds & Silver Liningsiin, joka yhdistää elementtejä kaikista edellisen kymmenen vuoden aikana julkaistuista Dream Theater -lätyistä.

Black Clouds & Silver Linings ei silti ole 2000-luvun Dream Theaterin paras levy, koska vaikka siinä paperilla on kaikki palaset oikeilla paikoilla - vähemmän progerunkkausta, vähemmän Metallicalta pöllittyjä riffejä, enemmän vaihtelua - se jää silti sillisalaatiksi. Ei huonoksi sillisalaatiksi, vaan oikein maukkaaksi ateriaksi, vaikka ainesosat eivät oikein toistensa kanssa sekoitukaan. Esimerkiksi 16-minuuttinen avausraita A Nightmare to Remember on paikoittain raskainta Dream Theateria koskaan, kiitos Mike Portneyn semiörinän; The Best of Times (13 min) kauneinta Dream Theateria. Silti nämä ääripäät eivät tunnu sopivan samalle levylle sulavasti, vaan toisen läsnäolo tuntuu väkisin mukaan ängetyltä. Mainittujen biisien välissä on toki kolme "välimallin" biisiä, jotka ovat tavanomaisempaa Dream Theateria, mutta se toimii pelkkänä sumuverhona sirpaleiselle kokonaisuudelle. Tämä ei tietenkään tarkoita, että mainitut kappaleet - tai 12 Step Suiten päättävä, rahdun alle 13 minuuttia kellottava The Shattered Fortress - eivät olisi hienoja sävellyksiä, koska ne ovat, mutta ne eivät kuulosta samalta levyltä.

Näppärimmät jässikät huomasivatkin jo erään tosiseikan, mitä aion kritisoida levystä: Black Clouds & Silver Liningsin lyhyin kappale on 5 minuuttia ja 25 sekuntia kellottava Wither, hyvänä kakkosena tulee 8 minuuttia ja 35 sekuntia kestävä A Rite of Passage, mikä on Dream Theater -mittapuulla kesäradiohitti. Loput neljä biisiä ovatkin mitoiltaan 16, 12, 13 ja 19 minuuttia. Kuusi biisiä, 75 minuuttia, keskimitta rallille 12,5 minuuttia. Olisiko, kenties, teoreettisella, puhtaasti ajatusleikin tasolla, mahdollista hiukan karsia sitä idearipulia? Minä todella pidän pitkistä biiseistä - jos minun pitäisi listata maailman parhaita kappaleita, top 3:ssa olisi kaksi reilusti yli 10 minuuttia pitkää biisiä - mutta joku roti sentään, helvetti vieköön! Vielä, kun muistetaan, että The Count of Tuscany etenkin ansaitsisi kaksin käsin suoritettua karsimista, eivätkä muutkaan eepokset jäisi ilman kurinalaisemman sävellys- ja sovitusporukan leikkuria.

Minulla oli muitakin kritiikkejä - kuten vaikkapa tylsästi toteavat lyriikat - mutta jääkööt sanomatta, sillä totuus on, että Black Clouds & Silver Linings on parempi levy kuin tekstini kenties antaa ymmärtää. Se ei ole Dream Theaterin paras, ei edes tältä vuosituhannelta, mutta olen vuosien aikana huomannut kuuntelevani sitä auliimmin kuin vaikkapa Scenes from a Memorya, koska Black Clouds & Silver Linings ei vaatimalla vaadi täyttä keskittymistäni yli tunniksi, vaan siitä on mahdollista nauttia taustamusiikkinakin. Loppukaneetiksi jääköön tämä statement: The Best of Timesin outro-kitarasoolo (about viimeiset neljä minuuttia biisistä) on kenties paras koskaan kuulemani kitarasoolo - jumalauta miten hienosti melodia, tiluttelu ja kappaleen tunnelma nivoutuvatkaan toisiinsa!

maanantai 15. elokuuta 2016

Devin Townsend Project - Addicted (2009)

Devin Townsend vihelsi pelin poikki omalta osaltaan Strapping Young Ladin väsyneen The New Black sekä soolotuotoksen, Ziltoidin, jälkeen vuonna 2006-2007. Hän ilmoitti vetäytyvänsä, ainakin väliaikaisesti, musiikkibisneksestä tyystin; en muista kuinka julkisesti hän asiasta ilmoitti, mutta taustalla oli huumeongelma sekä burnout. Kauaa hän ei musiikin parista poissa pysynyt, vaan jo 2009 ilmestyi kaksi levyä, uuden nimikkeen, Devin Townsend Projectin, alla. Ilmoitettiin, että luvassa on neljän levyn kokonaisuus, joka kertoo Townsendin taistelusta huumeita vastaan - levyistä jokainen olisi tyystin erilainen keskenään ja ne kuvastaisivat huumeongelman eri vaiheita. Neljän levyn jälkeen Devin Townsend Projectin oli tarkoitus lopettaa, vaan eihän siinä niin tietenkään käynyt.

Addicted on neliosaisen kokonaisuuden toinen osa. Ensimmäinen osa, Ki, on ambienttia - jännitteistä musiikkia, missä jännite ei koskaan laukea - eikä kiinnosta minua muuten kuin osana Townsendin Project-saagaa. Addicted on yhdistelmä townsendmäistä metallia ja elektropoppia. Tyylivalinta kuvaa huumeongelman bilevaihetta, missä piikittäminen on hupia, vaikka touhussa on uhkaava särmä, aiemmin vallinnut jännite on jo lauennut. Silti levyä ei voi pitää soundiltaan synkkänä, vaan iloisena, jopa elämänmyönteisenä, mistä iso osa on Anneke van Giersbergen sielukkaalla tulkinnalla: esimerkisi alunperin Ziltoidilla ollut Hyperdrive! saa Anneken (käytän epätyypillisesti hänestä etunimeä, koska sukunimi on ns. vaikeasti oikeinkirjoitettava) laulusta ja muutetusta sovituksesta enemmän ponttaa ja voimaa.

Addicted on levy, jota ei Townsendilta odottaisi: se on helpostilähestyttävä, välittömän tarttuva ja hittihakuinen. Melodiat tarraavat väkisin kiinni - kukaan ei voi kuunnella Resolve!a ilman pakonomaist nyökkäilyä ja hyminää. Silti soundista tunnistaa Townsendin kädenjäljen, vaikka se ei kuulostakaan Townsendiltä. Vaikkapa mainitun Resolve!n kertosäettä ei kirjoita kukaan muu kuin Townsend; kukaan muu ei myöskään pysty keksimään Ih-Ah!ta, ylipäänsä, sen verran (hyvällä tavalla) yllättävä palanen ääntää se on.

Sittemmin, isolta osalta Project-saagan myötä, Townsend on muuttunut ainakin minun silmissäni kameleontiksi, jolta ei voi odottaa mitään tiettyä, mutta silti vain ja ainoastaan laatua. Minä tutustuin hänen musiikkiinsa Strapping Young Ladin kautta ja tutustuin soolomateriaaliin vasta Ziltoidin myötä, mutta olen sittemmin tutustunut miehen varhaisempaan soolotuotantoon. Pidän kiinni siitä, että hän löysi selkeyden, yllättävyyden ja innovaation taitepisteen juurikin Project-saagan myötä. Ei sittemmin seuranneet levyt yhtä hyviä ole olleet, mutta ne ovat kuulostaneet tasaisemmin Townsendiltä kuin Strapping Young Lad koskaan tai varhaisemmat soololevyt. Huumeiden, burnoutin ja muiden ongelmien jälkeen Townsend näyttää löytäneen harmonian itsensä ja maailman kanssa, ja Addicted in tärkeä palanen paranemisprosessia.

lauantai 13. elokuuta 2016

Candlemass - Death Magic Doom (2009)

Tämän blogin tarkoitus ja fokus näyttää vaihtuneen: alunperin ideana oli saada hyvä tekosyy kirjoittaa musiikista opiskelujen ohella. No, koulunkäyntini loppui ja - humanisteille hieman yllättävästi - työt alkoivat. Olen koko kesän ajan juossut pää kolmantena jalkana töissä, tietokirjaurakan työstämisen, festarimatkojen (kuten kanssamatkalaiseni reissua kuvasivat: "WAAACKEEEENN!") sekä kuuluisan rentoutumisen ristitulessa. Nytkin pidän taukoa luentodiojen tekemisestä, muistaen blogin kuin jälkiajatuksena. Pitää skarpata, tiedän, ja aion niin tehdäkin, kunhan... Aina on joku "kun" tai "mutta" tai "kunnes", eikö niin? Fuck it, kaikkialle en voi revetä, vaan joskus pitää olla mahdollista olla tekemättä mitään - ajatus, mikä ei tunnu juuri nyt kovin houkuttelevalta, neljänkymmenenkuusi työtuntia sisältävän viikon, kahden kirjaprojektin ja uhkaavasti lähestyvän (ja erittäin keskeneräisen) luennon edessä. Yritetään, nyt kuitenkin, sillä kirjoittaminen on elinehto minulle, vaikka välillä se tuntuu häiriöltä.

Candlemass rykäisi 1980-luvun lopulla joukon erinomaisia ja kanonisia doom metal -levytyksiä, joihin en ole vieläkään saanut oikein mitään otetta. Nightfall ja Ancient Dreams tuntuvat vierailta, enkä ole edes yrittänyt muiden ymmärtämistä kunnolla. Joku noissa levyissä työntää minua luotaan; etenkin mestariteokseksi tituleerattu Nightfall on jäänyt minulta tyystin paitsioon.

Sen sijaan 2000-luvun Candlemassin taakse voin asettua tukevasti: ymmärrän, mitä yhtye yrittää, ja osaan arvioida onnistuuko se siinä. Levyt, joilla ei ole "mestariteoksen" tai "arkkityypin" tai "merkkipaalun" viittaa harteillaan, on helpompi kohdata niiden omilla ehdoilla ja hyväksyä sellaisena kuin ne ovat, hyvässä ja pahassa. Minulle Death Magic Doom on kiinnostavampi ja helpomminlähestyttävä levy kuin Nightfall tai Ancient Dreams, koska se ei ole kokonaista genreä määritellyt monoliitti, vaan pelkästään levy. Melko hyväkin sellainen, mind you.

Ei Death Magic Doom erinomainen ole, kaukana siitä, mutta kun se osuu maaliin, se myös osuu. Rokkaava If I Ever Die on juuri sitä, mitä Candlemassilta eniten toivon: hävyttömän tarttuva, päällekäyvä ja silti uhkaava ralli. Kertoo paljonkin omasta tulokulmastani, kun levyn nopein ja vähiten doom biisi on myös levyn paras biisi, mutta minkäs teet, kun maku on mitä on. Demon of the Deep, Hammer of Doom sekä The Bleeding Baroness ovat hitaampia mutta hyviä ralleja yhtä lailla - sitä perinteisempää doomia. Levyltä kuitenkin loppuu puhti House of 1000 Voicesin aikoihin, ja kappalemateriaali muuttuu murskaavasta puuduttavaksi; raskaus käy itseään vastaan ja rampauttaa kaiken draaman hidastelusta. Eivät viimeiset biisitkään huonoja ole, mutta jaksan vain harvoin kuunnella niitä - ne tuntuvat filleriltä.

Vastaavan analyysin - oli se hyvää tai huonoa analyysiä - kirjoittaminen "klassikosta" vaatii enemmän perehtymistä kuin mihin omalla doom-tietämykselläni kykenen tai tohdin lähteä. Voin lähestyä Death Magic Doomia kymmenistä suunnista, tarkastella sitä pelkästään levynä, kun hehkutettu täysosuma on kahden tulkinnan vanki: se joko on pettymys kovien odotusten jälkeen tai se on odotusten väärti. Toisaalta klassikot kirvottavat juuri tästä syystä räväkämpiä mielipiteitä, mutta oikeasti kiinnostavat asiat sanotaan tavallisista, ilman klassikko- tai mestariteosstatusta kuunneltavista levyistä.

P.S. Wacken-reissulla saavutin erään merkkipaalun omassa musadiggailussani: kokoelmassani on nyt rikottu 666 levyn rajapyykki!

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Behemoth - Evangelion (2009)

Demigodin ja The Apostasyn myötä Behemoth vei loppuun musiikillisen muutoksensa ug-bläkkiksestä valtavirta-döödikseen. Levyiltä löytyy kappaleita, joita voisi nimittää hittimateriaaliksi; riffejä, melodioita ja koukkuja, mitkä tarraavat mukaansa vaikka väkisin. Ei, levyt eivät ole lähelläkään radiorokkikamaa, vaan blastbeat, saatanallinen kuvasto, säädytön rankkuus sekä tylyttävät vokaalisuoritukset muistuttavat faktasta, että Behemoth on ja tulee olemaankin äärimetallibändi - joskin helposti lähestyttävä sellainen. Levy, joka oli jäädä yhtyeen viimeiseksi primus motor Nergalin leukemian takia, Evangelion, on suoraa jatkumoa kahdelta edelliseltä levyltä, niin hyvässä kuin pahassa.

Sanon suoraan sen, että mielestäni Evangelion on erittäin hyvä levy, mutta se ei kestä kuuntelua yhtä hyvin kuin Satanica tai Thelema.6 - Evangelion on pikemminkin portti Behemothin maailmaan kuin se ultimaatinen helmi. Silti se on erinomainen tuotos. Etenkin kaksi kappaletta nousee yli muiden: päräyttävän hieno avausraita Daimonos sekä jo kenties kliseeksi muuttunut (mutta silti täysin poikkeuksellinen mestarillinen sävellys) Ov Fire and Void. Jälkimmäinen on toiminut monille ensikosketuksena puhtaaseen äärimetalliin ja loputtomat toistot keikoilla ja tiesmissä illanistujaisissa ovat saattaneet luoda toisille vaikutelman, että se on kryptoniittia Behemothin imagolle "oikeana äärimetallibändinä", jolla ei kuulemma saa olla hittejä. Samalla unohtuu, että Ov Fire and Void on aivan järisyttävän upea biisi - etenkin sen pääriffi on lähes vailla vertaansa tämän vuosituhannen äärimetallin kentällä: yksinkertainen, suoraan päälle hyökyvä ja välittömästi tarttuva riffi on kaiken lisäksi rakennettu siten, että kun sitä toistetaan kappaleen eri vaiheissa, se kuulostaa joka kerta erilaiselta, aina vain yhtä freesiltä ja yllättävältä. Ei riitä, että pelkästään riffi on kova, vaan sen kovuutta on korostettu päräyttävän hienolla ja monipuolisella sovittamisella. Ei ole mikään ihme, että Ov Fire and Void on monille se ensimmäinen kovaa iskevä döödisbiisi.

Evangelion tuntuu pliisulta, ainakin vertautuessaan Satanicaan. Siinä missä Satanica on nappiosuma kahden erilaisen genren taitekohtaan, rohkea askel uuteen suuntaan, Evangelion kieriskelee mukavuusalueella, hyväksi varmistetulla tarttuvuuden ja rankkuuden akselilla. Se ei ota suuria riskejä, se ei luo mitään järisyttävää uutta, mitä Behemoth ei olisi jo aiemmilla levyillä kokeillut: poissa ovat uudet oivallukset kuten At the Left Hand ov Godin kaltainen kiemurtelu, The Reign ov Shemsu-Horin mahtipontisuus tai Horns ov Baphomethin näppärä audiosample. Evangelionilla Behemoth tukevoittaa asemaansa, varmistelee - ja vaikka levy on kuinka erinomaisesti onnistunut, varmistelu johtaa pitkässä juoksussa stagnaatioon, musiikilliseen rapautumiseen, ja todellinen taide syntyy uusista aluevaltauksista, ei saman jipon toistamisesta. Kysykää vaikka Sabatonilta tai AC/DC:ltä tai Saxonilta - he ovat kokeilleet uusia juttuja viimeksi useita levyjä sitten, minkä jälkeen ollaan tultu tasaisesti alamäkeen. Siis, holy fuck, miten väsyneitä ralleja Sabaton on tulevalta levyltä tarjoillut! The Last Stand tulee ottamaan paalua perseeseen niin rajusti, että jälkipolvillakin on pukamia.

P.S. Joo, hillitsen Sabaton-kiukkuani joskus. En tänään, it seems, mutta joskus. Ja kyllä, viimeinen virke oli vitsi.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Arch Enemy - The Root of All Evil (2009)

Arch Enemy on aina tuntunut gimmickin varaan rakentavalta bändiltä, jonka musiikki ei toki ole huonoa, mutta se ei oikeuta suurta suosiota. Tässä mielessä se on hyvin samankaltainen kuin Amon Amarth. Tarinat kuitenkin kertovat, että yhtyeen vanhemmat levyt - eli Wages of Sin ja siitä taaksepäin - ovat parempia, räväkämpiä ja mielenkiintoisempia. The Root of All Evil on kokoelma uudelleenäänitettyjä melometalliralleja yhtyeen uran alkuvaiheilta, joten sen pitäisi olla Doomsday Machinea tai muita uudempia lättyjä kiinnostavampi ja parempi, eikö niin?

Mutta kun se ei ole. The Root of All Evil on samanlainen levy kuin kaikki muutkin: kappaleet ovat asteikkolla "ihan jees" sekä "ihan jees plus". Kaikkea muuta kuin päräyttävää erinomaista, mitä paljon sähäkämmäksi väitetyn kappalemateriaalin pitäisi tarjota. Ilman pientä historiapläjäystä levyä voisi pitää suorana jatkeena 2000-luvun puolivälin Arch Enemylle - hyvässä ja pahassa. Ketkä pitävät, pitäkööt, mutta itse pidän musiikista, joka tarjoaa jotakin haastetta, jotakin, mikä oikeuttaa kuulijan vaivannäön - "taas uusi Arch Enemy -lätty" ei tee sitä minulle. Tokihan bändi soittaa hyvin (mikä lienee itsestään selvää), Angla Gossow on perushyvä solisti, kappalemateriaalikaan ei ole täysin kelvotonta paskaa, mutta silti koko lätty on totaalisen... meh.

P.S. Taas on kaikki järkevät aikajänteet näiden tekstien tekemiseksi paukkuneet. Olin viikon eristyksissä korvessa, missä netti oli malli 1981 eli käytännössä olematon. Seuraavan parin viikon ajan olen myös erittäin kiireinen, mutta yritän saada jotain blogiin aikaan.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Warrel Dane - Praises to the War Machine (2008)

Olen melkoisen kova Nevermore-fani, eikä vähiten Warrel Danen huikaisevan tulkinnan takia. Hän on vain yksi (tärkeä) osa Nevermoren erinomaisuutta, joten miekkosen soololevy herätti epäilyksiä jo lähtökohdiltaan - etenkin, kun mietitään miten paljon parempi säveltäjä Jeff Loomis on verrattuna Peter Wichersiin (ex-Soilwork) verrattuna. Annoin musavideobiisi Brotherille mahdollisuuden, ja kuinka ollakaan, ei lähtenyt. Biisi tuntui tylsältä, tarpeettomaltakin ja ennalta-arvattavalta. Unohdin koko levyn yhden biisin ensikuuntelun perusteella vuodeksi tai kahdeksi, kunnes huomasin kuuntelevani Brotheria uudelleen.

Toisella kerralla kolahti, kovaa. En jaksanut muistaa, miksi olin alunperin sävähtänyt pois biisin luota, ja huomasin kuuntelevani biisiä repeatilla pari päivää putkeen. Praises to the War Machine jäi sekin pitkäksi ajaksi pettymykseksi: ostettuani levyn syvennyin sen kuunteluun rutiinillani eli lyriikkavihkoon perehtyen, mutta ensikuuntelu jätti valjun fiiliksen. Oikeastaan edelleenkään levyn kolme ensimmäistä biisiä eivät ole kummallisia tapauksia, vaan nopeasti sivuutettuja ja unohdettuja fillereitä. Vasta Sisters of Mercy -coveri Lucertia (My Reflection), joka päästää Danen äänen oikeuksiinsa, avaa pelin; senkin jälkeen kappalemateriaali on epätasaista erinomaisesta (The Day the Rats Went to War, Brother, August) välttävään (This Old Man, Patterns, Let You Down) asti ulottuvalla skaalalla.

Suurin ongelma on se, minkä jo tämän tekstin ensimmäisessä kappaleessa sanoinkin: Wichers ei ole kovin erikoinen säveltäjä. Tietenkin sävellys- ja sanoitus-kreditit menevät myös Danelle, mutta Wichersin tatsi kuuluu yksinkertaistetuista ja keskitempoisista ralleista vahvasti läpi. Dane tuo oman värinsä soppaan, kyllä, mutta niin tuo myös Wichers, joka on duon heikompi lenkki. Jos levyn muistettavimpiin biiseihin kuuluu coveri, ei sävellystyöskentelyä erinomaiseksi sovi haukkua. Loomisiahan ideat tarvitsisivat taakseen - tai ainakin samantasoista kuusikielisen taitajaa. Ei Wichers täysin koko kiekkoa sabotoi, vaan kyllä Praises to the War Machinelta hyvääkin löytyy (kts. edellinen kappale), mutta kokonaisuutena levy jättää mielikuvan hukatusta potentiaalista.

Haluaisin sanoa paljonkin siitä, miten Dane ja Wichers eivät ole optimaalinen työpari, mutta miehet päättivät muuta. Nevermoren viimeiseksi jäänyt levy oli Wichersin tuottama, ja ilmeisesti Danella oli jonkinasteinen mancrush Wichersin työskentelytapaan ja suoraviivaisempiin sävellyksiin, sillä Nevermoren taru päättyi pian erimielisyyksiin. Loomis eristäytyi muutamaksi vuodeksi PROGEsoololevyjen tekoon, joista puhuttaessa PROGE pitää kirjoittaa isoilla kirjaimilla, ja Dane herätti henkiin neljännesvuosisadan kuopattuna olleen Sanctuaryn. Nevermoren viimeisen levyn jälkeen Danen ihastus taisi mennä ohi, sillä yhteistyö Wichersin kanssa taisi päättyä siihen. Kenties niin on parempi - Praises to the War Machine osoittaa sen selvästi.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Verjnuarmu - Ruatokansan uamunkoetto (2008)

Verjnuarmu oli ilmaantuessaan 2006 kiinnostava uusi tuttavuus: savvooksi vyännetty hevi oli samaan aikaan tuttua että vierasta. Etenkin esikoislevyn Muanpiällinen helevettiin (vannon, että nämä savonkieliset nimet ovat vaikeimpia kirjoittaa - jopa pahempia kuin ruotsinkieliset) sinkkulohkaisu Laalavat jouset soi esi-Youtube-aikana paljon musiikkitelevisiokanavien metalliohjelmissa. Ei siinä, ihan kelvollinen ralli. Sen jälkeen yhtye vaipui jonnekin, pimentoon, unohdukseeni, vaikka tokihan yhtyeen uudet levyt noteerasin, joskin pelkkinä niminä, trivilialiteetteina. Sitten, vuoden 2014 paikkeilla, törmäsin yhtyeen toiseen levyyn, Ruatokansan uamunkoeton, divarissa muutamalla eurolla. "Noh", ajattelin, "kyllähän se yksi musavideobiisi oli ihan kelvollinen ralli." Siispä otin levyn talteen.

Ruatokansan uamunkoettoa ei juuri tullut kuunneltua. Pyöräytin toki levyn kerran tai pari ennen kuin asettelin sen levyhyllyyni, mutta en sen jälkeen käytännössä kertaakaan. Nyt, koska levyhyllyni on (yhä edelleen) muuton jäljiltä kasaamatta, levy on jossain pohjan pohjimmaisina - tätä tekstiä kirjoittaessani kuuntelen levyn kappaleita Youtubesta, koska kyseessä on yhtyeen levyistä ainoa, jota ei Spotifysta löydy, on juurikin yhtyeen toinen levy. Yritän sanoa, ettei minulla ole vahvaa mielipidettä levystä suuntaan tai toiseen: se on toisaalta hyvin tehty levy, jonka kappaleissa on vankkaa ammattitaitoa ja niin edelleen, mutta toisaalta se ei herätä mitään mielipidettä, suuntaan tai toiseen. Myönnän, että minun pitäisi kuunnella levyä enemmän, sillä en todellakaan ole vielä sen sisässä, mutta tällä hetkellä kuunteleminen on hitusen vaikeaa... Minä tykkään kuunnella musaa, kun teen jotain muuta, ja kun istun koneella, musan kuuntelu putoaa prioriteettilistassa alas.

Haluan vain blogitekstin ilmoille, hypätä seuraavaan levyyn, koska siitä minulla on vahva mielipide. Jos odotan sitä, että saan levyhyllyni pystyyn tai että jumalalliset internetin voimat pieraisevat koko Ruatokansan uamunkoeton Spotifyhin, tekstin tekeminen venähtää ainakin kuukaudella. Se ei ole vaihtoehto. Siispä tapan aikaa, viivyttelen ja kaartelen tieni sanamäärän alarajoille saakka, kunnes lopetan tekstin ilman mitään pointtia tai johtopäätösvirkettä. Se olisi hyvin postmodernia.