sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Edguy - Age of the Joker (2011)

Minulle Avantasia on aina se bändi, jota varten Tobias Sammet tekee musiikkia. Mitä enemmän olen Avantasiaan tykästynyt, sitä enemmän olen kokenut tarvetta paneutua myös Edguyn tuotantoon ja olen löytänyt joitakin hyviä, ajoittain erinomaisia levyjä - mutta vasta myöhemmin, aivan viime kuukausina. Vuoden 2004 Hellfire Club on kuuntelemistani levyistä ehdottomasti paras, mutta Mandrake ei myöskään ole hassumpi tuotos. Nämä levyt olen kuitenkin hankkinut sen jälkeen, kun olen blogissa ohittanut niiden ilmestymisvuodet, joten täysveriset käsittelyt jäävät tältä erää. Sen sijaan Age of the Jokerin olen ostanut jo tovi sitten ja se oli oikeastaan syy, miksi Edguyta pitkään kaihdoinkin.

Ensinnäkin, Age of the Joker on sävellyksellisesti heikkoa matksua. Tämä on ensimmäinen, toinen ja kolmas tärkeimmistä huomioistani levystä. Sillä, että levyn tyyli ei ole tuplabasaripoweria, ei ole mitään tekemistä musiikin laadun kanssa, vaikka uskon olevani tässä monien "mutta kun powerissa pitää olla tuplia" -umpimielisten genrejäärien kanssa toista mieltä. Kyllä, Age of the Joker on rokkaavampi levy kuin ne, joilla yhtye maineensa teki, mutta se ei ole lähtökohtaisesti puutos tai vahvuus, pelkästään ominaisuus vailla arvolatausta. Oikea ongelma on kappalemateriaalin laatu, ja siinä juurikin Sammet kompastuu: Age of the Joker on tylsä levy täynnä tylsiä biisejä, jotka eivät mene mihinkään eivätkä tarjoa mitään ainutkertaista kuulijalle.

Ajoittain levy naurattaa, kyllä, mutta siinäpä se. Robin Hoodissa on ihan hauskaa sanailua, samoin Two out of Sevenissä. Biiseinä ne ovat ylipitkiä ja tympeitä - etenkin sinkkulohkaisu Robin Hood olisi voinut hyvinkin olla melkein puolet lyhyempi. Mainitut ovat, uskoo ken tahtoo, levyn parempaa tarjontaa, sillä ainakin niillä on joku pointti (vaikka tuo pointti olisikin keskinkertainen kertosäe ja muutama hassunhauska säe). Rock of Cashelissä ei ole mitään pointtia, kuten ei myöskään Faces in the Darknessissa. Behind the Gates to Midnight World on noin viisi minuuttia liian pitkä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Jotakin - itse asiassa aika paljon - levyn tympeydestä kertoo se, että minä jätin ensikuuntelun kesken pyöreästi yhdeksänminuuttisen Behind the Gates to Midnight Worldin kohdalla. En tee mitään tällaista koskaan, sillä kokemus on osoittanut, että mielipide levystä kokee kovan kolauksen moisella hölmöilyllä. Vaatii siis melkoisen tympeää levyä, että tietoisesti rikon sääntöäni vastaan ja Age of the Joker on riittävän tympeä. Se oli tappaa mielenkiintoni Edguyta kohtaan lopullisesti - onneksi kokeilin myöhemmin muita levyjä ja ne ovat toisessa kategoriassa tämän hutilaukauksen kanssa.

Devin Townsend Project - Deconstruction (2011)

Devin Townsend Projectin alunperin neliosaisen elinkaaren kolmas osa, Deconstruction, ei ole kaikille. Siinä missä Addicted oli helpostilähestyttävä, pirullisen tarttuva diskohevilevy, Deconstruction on leviathan, muodoton hirviö, jolla on loputon määrä kasvoja ja persoonallisuuksia ja olomuotoja ja ilmiasuja. Jokainen kappale sisältää useita tunnetiloja ja tunnelmia ja pelkästään yhden biisin tunneskaalalla sävellettäisiin kokonaisia diskografioita keskinkertaisimmille bändeille. Deconstruction on pirullisen vaikea levy päästä sisälle, vaikka sen koukut tarraavat ensikuuntelulla takaraivoon eivätkä päästä irti, koskaan. Helpoimmillaan levy on hittihakuista jyystöä, mutta vaikeimmillaan järjenvastaisen kryptistä progea; kappaleiden kestot liikkuvat missä tahansa euroviisumitasta lähes seitsemääntoista minuuttiin ilman, että kumpikaan ääripää tuntuu itsetarkoitukselliselta tai tarpeettomalta. Se on myös aivan säädyttömän hyvä levy, kunhan sen hulluudesta saa kiinni.

Teemallisesti levy kuvaa Townsendin huumeongelman syvintä pohjaa, jossa maailmankuva ja tietoisuus hajoavat, purkautuvat paloiksi. Teema näkyy levyn musiikillisessa että lyriikallisessa ilmaisuissa ja irrationaalisilta tuntuvat tunnelmanvaihdokset ovat tärkeä palanen kokonaiskokemusta, jonka kautta Townsend pyrkii ilmaisemaan mielenmaisemaansa synkimpinä hetkinään. Etenkin levyn kolossaalisin biisi, lähes seitsemäntoista minuuttia kellottava The Mighty Masturbator, on esimerkki tästä näennäisen fokusoimattomasti poukkoilevasta sävellystyöskentelystä: akustiset osiot, julmetun raskaat riffit, tempovaihdokset, teknoväliosio out of fuckin' nowhere, gospel-kuorot, Ziltoidin monologi... kaikki mahtuvat samaan biisiin ilman, että ensikuuntelulla mikään sopii paikalleen, mutta myöhemmin mitään ei sallisi ottaa pois. Etenkin tekno-osio on aivan nerokas, niin kappaleen osa kuin omana kokonaisuutenaan! Levy heittää kierrepalloa kuulijalle ja juuri kun kuulija luulee pääsevänsä homman jujusta kiinni, pallo ottaa uuden kierteen - pakkohan tästä on pitää, tai ainakin arvostaa. Toinen esimerkki levyn kokonaisvaltaisesta hämmentävyydestä on ihan avausbiisi, intronomainen Praise the Lowered, joka on miksattu todella hiljaiselle - luulin soittimeni hajonneen, kun jouduin nostamaan volyymin moninkertaiseen tavallisesta - kunnes kasvoille isketään yksi rankimpia riffejä tässä olemassaolossa.

Deconstructionia voi yrittää analysoida ja paloitella kuin avaruusolennon ruumista, mutta se on turhaa ja levyn tarkoitusta vastaan sotiva: ei järjellä pidä selittää järjetöntä. Kun koko maailmankaikkeuden salaisuudet löytyvät juustohampurilaisesta, filosofis-metafyysisest selitykset on sivuutettava ja vain purtava kiinni. Jauhettavaa onneksi löytyy enemmän kuin riittävästi - paljon kertoo se, että en tässä tekstissä maininnut erinomaisia vierailijoita, levyn rakennetta, kansitaidetta, typografista ulkoasua kansivihossa, vaikka monien muiden levyjen käsittelyn olisin voinut rakentaa pelkästään yhden tällä kertaa sivuutetun asian ympärille.

torstai 9. helmikuuta 2017

Children of Bodom - Relentless Reckless Forever (2011)

Tuskin kukaan haluaa nähdä sankariensa rappiota. Minulle, kuten olen blogin varrella useita kertoja sanonut, Children of Bodom on tärkein bändi koskaan, sillä se teki minusta metallisydämen. Ilman Follow the Reaperia en kirjoittaisi tätä blogia ja elämästäni olisi epäilemättä muotoutunut hyvin toisenlainen. Pidän vielä Are You Dead Yet?istä, isolta osalta nostalgisista syistä, mutta Blooddrunk onkin sitten jo toinen juttu: tylsä levy täynnä tylsiä biisejä, jotka koostuvat tylsistä riffeistä. Tuolta levyltä löytyi kuitenkin yksi kiinnostava tekele - sekin tosin cover, jota bändi veivasi viime kesän Tuskan päälavalla sekalaisen faniköörin kanssa. Relentless Reckless Forever on vielä paskempi levy.

Olen todella yrittänyt löytää Relentless Reckless Foreveristä jotain hyvää. En ole keksinyt mitään. Aina välillä se Children of Bodom, joka on ollut minulle niin tärkeä, välähtelee, kunnes katoaa, haihtuu ilmaan ja korvautuu keskinkertaisella riffittelyllä sekä tylsällä meuhkaamisella. Biisit kestävät liian pitkään eivätkä ylimittaisen kestonsa aikana mene mihinkään - se on suorastaan musiikillisen evoluution ihme, to be frank. Minulle musiikki - ja kaikki taide - on parhaimmillaan silloin, kun teos rakentuu yhden selvän idean, punaisen langan, ympärille ja kaikki rönsyilyt tukevat tuota alkuperäistä ideaa ja kaikki, mitkä eivät tue ideaa, on riistuttu pois. Teos ei ole valmis, kun siihen ei voi enää lisätä mitään, vaan kun siitä ei voi poistaa mitään heikentämättä sitä. Bodomin lapset unohtavat tämän, tyystin, ja pelkästään heittelevät ideoita ämpäriin, toivoen niiden itsestään muodostavan koherentteja, loppuun hiottuja biisejä.

Joku syyttää minua kohta siitä, että en pidä Relentless Reckless Foreveristä, koska se ei ole samanlainen kuin vanhat levyt. Ei, minulla ei ole mitään muutosta vastaan, mutta kun se muutos pitäisi tehdä kunnolla, ihan samalla tavalla kuin sen vanhan kaavan toistaminenkin pitäisi tehdä kunnolla. Children of Bodomin soundi vm. 1997 - 2005 on minulle se, jollaisena tulen Children of Bodomin muistamaan kaikesta sen jälkeen tapahtuneesta huolimatta, mutta se ei vie nautintoani pois erilaisesta tulokulmasta yhtyeen musiikkiin. Sitä on tapahtunut monesti, jos totta puhutaan: bändi, josta olen pitänyt, on heittänyt äkkiväärän twistin soundiinsa ja huomaan pitäväni uudesta tyylistä alkuperäistä enemmän. Esimerkiksi Symphony X nappasi vasta kunnolla, kun musasta tuli raskaampaa; Sentencediltä suosikkini on välilevy Amok, joka ei kuulostaa miltään muulta Sentencediltä ja silti kaikelta; Summoning on kolahtanut kovimpaa myöhemmillä levyillään, joista kitarat puuttuvat ajoittain tyystin; jne. Muutos itsessään ei ole ongelma, vaan se, kuinka tuo muutos toteutetaan.

Kun Relentless Reckless Foreveriä (jopa levyn nimi on huono!) markkinoitiin Was It Worth It? -sinkkurallilla, käsitin ettei minua vain kiinnosta, ei paskaakaan. Ostin levyn 2015 viidellä eurolla Anttilan alekorista, yrittäen antaa sille reiluhkon mahdollisuuden toimia, mutta kun ei, ei sitten millään. Jos homma olisi jatkunut näin heikkona, olisin jättänyt viimekesäisen Tuska-keikan kokematta.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Battle Beast - Steel (2011)

Ensikosketukseni Battle Beastin kanssa oli samanlainen kuin varmasti monella muullakin: kuultuani bändistä puskaradiosta, luettuani levyarvion tai pari ja törmättyäni musavideolinkkiin Youtubessa, päätin antautua klikkailulle. Enter the Metal World lähtee käytiin perinteisissä merkeissä, hillitysti ja hallitusti; etenkin kovasti kehuja kerännyt solisti Nitte Valo vetelee varsin maltillisesti säkeistön. Bridgessä Valo päästetään irti ja leuka kolahtaa lattiaan: anteeksi nyt vaan, mutta mitä vittua? Biisi on täydellinen tuloväylä (pahaa-aavistamattomalle) Battle Beastiin, sillä se on A) hyvä veisu ja B) se iskee niin häijyn kierrepallon bridgessä, että ainoa jäljelle jäävä mahdollisuus on hatun nostaminen päästä.

Steel on hyvä levy. Se ei ole Battle Beastin paras, mutta se on erittäin oivallinen esikoislevy. Valon mikrofonityöskentely yksistään tekee kiekosta kuulemisen arvoisen, mutta se toimii myös hyvänä osoituksena Battle Beastin alkupisteestä. Sittemmin yhtye on kasvanut, muuttunut ja potkinut primus motorinsa pois, mutta vuonna 2011 oli vain pienen lafkan kautta esikoislevynsä julkaiseva bändi, joka oli pärjännyt Wackenin bändiskabassa. Vuonna 2011 leuat putoilivat lattiaan uuden, freesin, rehellisen ja kovatasoisen bändin esikoisen kanssa. Enää, 2017, se ei onnistu, koska kaikki tietävät, että Battle Beastin USP (unique selling point) tai gimmick on ällistyttävä, raspilla vetävä naissolisti. Nykyään Valo on Burning Pointissa ja Noora Louhimo on mikrofonin varressa, mutta molemmat ovat hyvin epätyypillisiä naislaulajia metallin saralla, joten Steel ei yllättä myöhempään Battle Beastiin tottunutta kuulijaa.

Steel on Battle Beastin toiseksi paras tuotos, vaikka siitä kuulee esikoislevymäisyyden. Yhdessä välissä olin sitä mieltä, että Steel oli pettymys, mutta nyt, koska jälkiviisaus on niin helppoa, se on muistikuviani kovempi. Show Me How to Die on yksi yhtyeensä parhaita biisejä, Steel parasta mitä Manowar on tällä vuosikymmenellä tehnyt, Iron Hand omaa hienon melodian... Kovaa settiä, alusta loppuun, vaikka muutama väistämätön notkahdus mahtuu matkalle. Se, mikä tekee Steelistä niin hyvän, on sen kappaleiden hiottu ja hallittu säveltäminen: kaikki biisit rakentuvat selvän pohjaidean ympärille ja kaikki, mikä ei tuota pohjaideaa tue, on riisuttu pois. Jos rymistellään, niin rymistellään sitten kunnolla; jos tunnelmoidaan, luodaan draamaa siihen mukaan; ja niin edelleen.

Samoin Steel esittelee minulle Battle Beastin (tai, pitäisiköhän sanoa, Anton Kabasen) parasta ominaisuutta: tyylitajua. Periaatteessa kaikki biisit ja sanoitukset ovat ennalta-arvattavia kliseekokoelmia, mutta koska kappaleet tehdään niin pirullisen hienosti ja ennalta-arvattavuus tiedostaen, ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Joku Show Me How to Die esittelee tätä pointtia täydellisesti: "Show me how to die / show me how to die / life is not enough / I need to die". Siis ihan hirveää lyriikkaa, mutta juuri niin passelia, ja homma toimii juuri oman typeryytensä tiedostavuuden takia. Sama pätee vaikka nyt sitten Steelin kertosäkeeseen ("Shake the world with metal / shake the world with steel") ja oikeastaan koko levyyn.

Vaikka Steel ei tehnyt minusta aikoinaan Battle Beastin fania, on se vuonna 2017 muistuttamassa minua siitä, miksi aikoinaan bändiin hurahdin. Se on tarpeen.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Anthrax - Worship Music (2011)

Anthraxin Worship Music on rässin Chinese Democracy. Tai ainakin osittain: eihän levyä lopulta niin älyttömän pitkään tehty, mutta jatkuvat jäsenistömuutokset ja koko helvetillinen ulkomusiikillinen show saivat tragikoomisia piirteitä, joista tulee mieleen Gunnarit. Lyhyt historiakertaus lienee paikallaan: vuonna 2003 Anthrax julkaisi parhaan levynsä kymmeneen vuoteen, kenties parhaan John Bushin kanssa tehdyn levyn. Eihän se We've Come for You All niin kummoinen kiekko ole, mutta kyllä sieltä timanttistakin settiä löytyy - ainakin What Doesn't Die on aivan erinomainen biisi. Seuraavana vuonna yhtye julkaisi tarpeettoman uudelleenäänityskokoelman, jolta löytyy... mielenkiintoinen versio Death Riderista, ynnä muuta turhaa. Sen jälkeen Se Ainoa Oikea Solisti, Joey Belladonna, saatiin takaisin remmiin eräänlaiselle puolittaiselle reunion-kiertueelle, mutta vain sille. Bush otti tämän loukkauksena, vaikka yhtye ehdottikin kahden solistin kanssa tehtäävää kiertuetta, ja Bush lähti ovet paukkuen. Ilmeisesti hänen kanssaan oli äänitetty jotain materiaalia, ensimmäisiä demoja uudelle levylle. Belladonna lähti kiertueen jälkeen palkkashekki takataskussa. Ilmeisesti jossakin välissä Bush ja/tai Belladonna olivat jälleen virallisesti yhtyeen nokkamiehinä, kunnes Dan Nelson kiinnitettiin solistiksi ja potkittiin melko pian pois. Koko ajan uutta materiaalia oli työstetty ja uudelleentyöstetty. Lopputulema oli se, että Belladonna palasi Anthraxin solistiksi, virallisesti eikä vain rahastuskiertueeksi, ja Worship Music saapui kauppoihin hiottuna ja erinomaisena levynä.

Okei, eihän Worship Music täydellinen levy ole, mutta helvetin kova yhtä kaikki. The Devil You Know, Fight 'em Till You Can't... kovaa kamaa. Paljon pirteämpää rässiä kuin mitä Big Fourin isommat bändit samoihin aikoihin väkertivät... tai väkertävät, preesensissä, kun muutama Mustainen masinoima poikkeus sivuutetaan. Levyllä on toki paljon turhaa filleripaskaa, mutta se ei koskaan tunnu väkinäiseltä vääntämiseltä, vaan heikommista biiseistäkin löytää pointin ja koukkuja. Silloin kuin levy onnistuu, se todella onnistuu ja meno on juuri sopivassa suhteessa kipakkaa ja groovaavaa räimettä - etenkin Fight 'em Till You Can't on likimainen parasta Anthraxia koskaan. No okei, onhan se Among the Living levynä parempi ja melkoista murhaa alusta loppuun, mutta silti...

Koko saippuaoopperamaisen draaman jälkeen Worship Music on parempi levy, kuin kenties kukaan osasi odottaa. Se on parempi kokonaisuus, kuin mikään Bushin tulkitsemista tuotoksista oli. Jos jotakuta säälin metallimusiikin saralta, se on John Bush: ensin hän kieltäytyi Metallican solistin pestistä Kill 'em All -aikoihin, oma bändi (Armored Saint) katosi marginaaliin ja Anthraxissa eteen annettiin vain keskinkertaista materiaalia. Säälihän se, sillä Bush on säädyttömän kova tulkitsija, joka olisi tehnyt kaikista Metallican levyistä parempia - siis ihan kaikista. Kuvitelkaa nyt, jos Master of Puppetsin tulkitsisi laulaja, joka oikeasti osaa hommansa!

perjantai 27. tammikuuta 2017

Amon Amarth - Surtur Rising (2011)

Tiedätkö, mikä helpottaa näiden tekstien tekemistä? Se, että valikoin oikean levyn - tai, ainakin, että käsitän virheeni ennen kuin alan kirjoittaa tekstiä ja mietin, että eikös tämä ole jo tullut sanottua joskus... Perkele, taisi olla ensimmäinen kerta, ainakin ensimmäinen kerta toviin. Tuli taas hiukan typerä olo - ei sinänsä mitään uutta, mutta kuitenkin...

Ei, ei vieläkään lähde tämä Amon Amarth -touhu. Ja minulla on (jostakin saatu/omittu) Amon Amarth -huppari parhaillaan päällä. Yhtyeen musiikki on aina tuntunut liian keskinkertaiselta ollakseen koukuttavaa ja gimmick (tai USP, unique selling point) liian kevyt ollakseen kiinnostava. Melodöödistä tehdään joka suunnalla, toisinaan paremmin ja usein huonommin, joten Amon Amarthin pitäisi tehdä paljon parempaa musiikkia ollakseen silmissäni melko överin asemansa ansainnut porukka. Koko viikinkitematiikkakin on imetty kuiviin joskus vuoden 2006 ja 2011 välillä, kenties aiemmin. Vaikka olen yrittänyt etsiä käsiini yhtyeen kehutuimpia ja varhaisempia levyjä, gimmick ja musa ovat jääneet vaisuiksi.

Surtur Rising ei tee poikkeusta. Se on tasapaksuudessaan tylsä levy, jota Johan Heggin tyylikäs örinä ei pelasta. Se vain on. Siinä missä Twilight of the Thunder Godilta ja Versus the Worldilta löysin hyviä biisejä - ei montaa, mutta muutaman nyt ainakin - niin Surtur Rising tarjoaa vain Amon Amarth -kaavalla rakennettuja Amon Amarth -biisejä, jotka olen kuullut jo ennen kuin olen niitä kuunnellut. Ainoa yhtään mielikuvitustani kutkuttava ralli on Destroyer of the Universe, mutta pelkästään vahvan kertosäekoukkunsa takia. Mikään ei tunnu yllättävän minua tällä levyllä. Viimeistään tässä vaiheessa urakehitystään, fanienkin on täytynyt käsittää, että nämä svenssonit tallovat nyt samoja polkuja, koska eivät osaa/halua/uskalla/mitäikinä astua niiden askelmerkkien ulkopuolelle. Enkä vieläkään tarkoita sitä, että homman pitäisi muuttua jokaisella levyllä tyystin erilaiseksi, mutta on silti olemassa keskitie kaavoihin jämähtämisen ja innovaation innovaation itsensä takia välillä.

Ja ennen kuin joku tivaa vastausta itsestäänselvään kysymykseen, ei, en ole hankkinut tätä levyä itse, vaan tyttöystäväni toi tämän mukanaan, kun muutimme yhteen. Kahdesti, jos tarkkoja ollaan. Edellinen tyttöystäväni osti Surtur Risingin spesiaaliversion, jonka mukana tuli älytön minipatsas; nykyinen tyttöystäväni vain omisti tämän kiekon. Nyt, jos sallitte, kuuntelen jotakin kiinnostavampaa.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Therion - Sitra Ahra (2010)

Therion on outo otus. Se aloitti uransa death metal -bändinä, joka neljän levyn aikana lipsui hitusen sinfonisempaan suuntaan, kunnes lopullinen irtiotto tapahtui viidennellä lätyllä, Thelillä, hylkäsi kuolometallin tyystin. Yhtyeen yhdistelmä klassista musiikkia ja kuorolaulua - joka oli Theli-aikoihin ainoa vokalisointikeino, sikäli en ole pahasti pihalla (mikä ei olisi uutta) - on mielestäni edelleen melkoisen uniikki. Yleisesti yhtyeen parhaina levyinä pidetään vuoden 2004 albumikaksikko Lemuria / Sirius B, joita olen metsästänyt melkein kymmenen vuotta, mutta ilman säädylliseen hintaluokkaan osuvia kopiota. Sen sijaan tyydyin kerran poimimaan yhtyeen myöhemmän kiekon, Sitra Ahran, ihan sillä perusteella, että se oli halpa ja en ollut koskaan tajunnut bändiä ja mitäpä väliä, levy kuin levy...

Sitra Ahra ei ole hyvä levy, sanotaan se nyt jo näin kättelyssä. Se rönsyilee kaikkiin mahdollisiin suuntiin luomatta kunnollista koheesiota. Hetkittäin rokkaillaan, sitten rämistellään, sen jälkeen tunnelmoidaan ja lopulta hamuillaan okkultismin hämärissä vesissä. Levystä ei saa mitään otetta ja vaikka saisikin, kappalemateriaali on helvetillisen heikkoa, turhaa pyörittelyä. Siis eihän joku Land of Canaan mene mihinkään, vaikka se kestää kymmenisen minuuttia. Tämä kuvaa koko levyä, joka A) kestää ihan liian pitkään ja B) ei mene mihinkään, vaikka kovasti yrittääkin.

Syy tälle on selvä, jos jostakin joskus kuulemani/lukemani huhu pitää paikkansa: Sitra Ahra on Gothic Kabbalah -sessioista ylijääneiden rallien hautausmaa. Siltä se ainakin kuulostaa, joten puhtaasti tältä perusteelta olen valmis uskomaan väitettä, jonka totuuspohjasta en tiedä mitään. Olen siis melkoisesti kuten maailman vaikutusvaltaisin mies - sillä erolla, tosin, että minä myönnän tietämättömyyteni (ja laiskuuteni selvittää huomion taustoja). Rasistinen appelsiini ei moista nöyryytystä tee, koskaan. Se siitä politiikasta. Veikkaan, että laiskuuteni on jaettu myös Therionin leirissä, koska Sitra Ahra on niin täydellisen tarpeeton levy, että en jaksa uskoa kenenkään tosissaan yrittäneen sen kanssa. Hankin sittemmin (liian myöhään tähän blogiin ehtiäkseen) Gothic Kabbalahin ja se on eittämättä kiinnostavampi levy, vaikka eihän se kaiken hypen arvoinen ole mitenkään päin.

En tajua Therionin hienoutta, etenkään Sitra Ahran pohjalta. Kiekko on typerä, suomeksi sanottuna, eikä se tehnyt minusta pisaraakaan vastaanottavaisempaa klassisen musiikin ja metallin yhdistelemiselle. Onneksi olen viisastunut sittemmin ja esimerkiksi Trans-Siberian Orchestra uppoaa... no ei kybällä, mutta ainakin kasilla, juunou? Pitäisi varmaan hankkia ne kaikkein kehutuimmat levyt ja näin aionkin tehdä, kunhan vain joskus tulisivat kunnon hintaan (eli noin kymppiin kipale) vastaan. Pitäisi varmaan tilata netistä, mutta kun ei huvittaisi - koko nettitilailu pilaa levykeräilyn, mielestäni, kun mitä vaan saa milloin vaan, ainakin näin suunnilleen, periaatteessa. Vuosikausien hakuilu kaiken maailman divareissa sekä, tietenkin, levykaupoissa ja pari henkilökohtaista konkurssia ovat ainoa oikea keräilijän tie.